Pesäpallomaila

Pesäpallosäännöissä ei erikseen määritellä miesten ja naisten mailan kokoa ja painoa. Nuorempien junioreiden mailan pituus saa olla enintään 90 senttimetriä. Peleissä käytettävien mailojen pitää olla kuitenkin Pesäpalloliiton hyväksymiä. Pelaaja saa vahvistaa mailaansa esimerkiksi eristysnauhalla tai jollain vastaavalla valmisteella.[1]

Pesäpalloliitto hyväksyi vuodelle 2016 neljän eri valmistajan mailoja. Ne on valmistettu joko puusta, lasikuidusta tai hiilikuidusta. Niiden pituus vaihtelee 70 ja 100 senttimetrin välillä.[2]

Pesäpallon kehittäjä Lauri Pihkala antoi vuonna 1915 ensimmäiset tarkat mailoja koskevat ohjeet. Tuolloin mailan pituus sai olla enintään 105 senttimetriä ja läpimitta 6 senttimetriä. Mailasääntöihin lisättiin pian myös maininta, että mailan piti olla puusta. Varhaisimmat mailat tehtiin itse, mutta tehdasvalmisteisia välineitä alkoi saada 1920-luvulla.[3] Silti kyläpeleissä käytettiin omatekoisia mailoja vielä 1930-luvullakin. Mailojen kysyntä oli niin suurta, että monet huonekalutehtaat ja puusepänverstaatkit alkoivat myydä pesäpallomailoja.[4] Toisen maailmansodan aikana mailojen valmistuksessa ei ollut pula-ajasta huolimatta ongelmia, sillä haapaa oli tarjolla runsaasti ja valmistajia useita.[5]

Pelaajat innostuivat 1950- ja 1960-luvuilla päällystämään mailansa iskukohdan halkaistulla rottingilla, minkä tarkoituksena oli parantaa mailojen kestävyyttä ja lyöntiominaisuuksia. Mailan koko-ominaisuuksien määrittäminen säännöissä poistettiin 1960-luvulla. Mailojen koot eivät kuitenkaan ole sen jälkeen juurikaan muuttuneet.[5]

Puumailat hallitsivat markkinoita aina 1980-luvulle asti, jolloin alettiin käyttää myös hiilikuitua.[5] Kuiturakenteiset mailat ovat tämän jälkeen syrjäyttäneet puumailat, joita käytetään enää lähinnä koulujen peleissä.[6]

• Baseballmaila

• Laitinen, Erkki: Pesäpallo – kansallispeli 60 vuotta. Helsinki: Suomen pesäpalloliitto, 1983. ISBN 951-99488-6-4.