Perimyssota

Perimyssota on sota, jonka osapuolet kannattavat eri vallanperijöitä monarkiksi tilanteessa, jossa voimassa oleva kruununperimysjärjestys on epäselvä tai kyseenalaistettu. Tyypillisesti perimyssota on kruununtavoittelijoiden kesken käyty sisällissota, jossa tavoittelijoita tukevat kuninkaallisen hovin kilpailevat ryhmittymät. Perimyssotiin saattavat osallistua ja niitä myös käynnistää ulkomaiset liittolaiset, jotka tukevat jompaakumpaa osapuolta. Tällöin sota saattaa laajentua eri osapuolten liittolaissuhteiden myötä monta valtiota käsittäväksi kokonaisuudeksi. Kiista vallan, valtakunnan tai sen osien perimisestä oli tyypillinen sodan syttymisen syy aina 1700-luvun lopulle asti, mutta perimissodat ovat olleet harvinaisia sen jälkeen, kun suurin osa kuningashuoneista joko lakkautettiin tai menetti valtaansa.

Fontenoyn taistelu 1745. Itävallan perimyssota käytiin, kun Maria Teresia peri Habsburgien monarkian. Siihen liittyivät mukaan monet ajan eurooppalaisista valtioista, kuten Ranska, Preussi, Espanja, Baijeri, Saksi, Napolin kuningaskunta, Genovan tasavalta, Ruotsi, Itävalta-Unkari, Iso-Britannia, Braunschweig-Lüneburg, Alankomaiden tasavalta, Saksi, Sardinian kuningaskunta ja Venäjä.

Perimyssodat liittyvät erityisesti historiallisiin yhteiskuntiin, joiden valtiomuotona olivat esimerkiksi feodalistinen monarkia tai absoluuttinen monarkia. Noina aikoina tyypillisesti valta kuului perimisjärjestyksen mukaan yksilöille, jotka edustivat omia dynastioitaan, kuningashuoneitaan ja aatelissukujaan. Erityisesti Euroopassa hallitsija- ja aatelissuvut naittivat jäseniään eri valtioiden ja vasallivaltioiden kuningashuoneisiin ja toisiin aatelissukuihin, ja toivotussa tapauksessa syntyneiden lasten myötä suku sai itselleen perimisjärjestykseen tai katsomaansa perimisoikeuteen perustuvan mahdollisuuden vaatia edesmenneen hallitsijan alueita itselleen. Lisäksi hallitsija saattoi kuoltuaan jättää useita lapsia, jotka pahimmissa tapauksissa kiistelivät kaikki keskenään pääsystä valtaistuimelle.

Myös Euroopan ulkopuolella syntyi perimissotia, vaikka kuningashuoneiden väliset naimakaupat eivät yleensä samalla tavalla siirtäneet perimisoikeuksia valtakunnan tai kuningashuoneen ulkopuolelle kuin Euroopassa. Näissä sodissa tyypillisesti hallitsijan lähiomaiset taistelivat vallasta. Periytyvän monarkian valtioissa ja valtakunnissa pyrittiin estämään perimyssotia eri keinoin. Esimerkiksi Osmanien valtakunnassa perimyssotia pidettiin vaarallisena, koska Osmanien interregnumin aikana (1402–1413) käytiin monta sotaa, joissa edesmenneen sulttaani Bayezid I:n pojat taistelivat kukin vuorollaan vallasta. Näiden sotien aikana kuoli paljon ihmisiä ja omaisuutta tuhottiin valtavasti. Valtakunta oli myös vaarassa jakautua ja menettää alueitaan, kunnes Mehmed I voitti sodan ja nousi hallitsijaksi 1413. Hänen poikansa Murad II:n joutui käymään samaa kamppailua, sillä viimeinen Bayezidin elossa oleva poika Mustafa Çelebi nosti kaksi kapinaa saadakseen vallan itselleen. Välttääkseen vastaavat perimysongelmat Mehmed II surmautti kaikki veljensä noustuaan valtaistuimelle 1444. Tapaa käyttivät myös monet muut osmanien sulttaanit seuranneen kahdensadan vuoden aikana.[1] Myös Euroopassa mahdollisia kilpailijoita pyrittiin surmaamaan salamurhaamalla, tai estämällä heidän valtapyrkimyksensä vangitsemalla, ajamalla maanpakoon tai juonittelun keinoin.

1700-luvun loppua lähestyttäessä valta alkoi jakautumaan kuningashuoneilta ja aatelistolta kansaa edustaville laitoksille erityisesti Euroopassa. Useimmista monarkioista tuli perustuslaillisia, eikä sotimisen aloittaminen ollut enää yksinomaan monarkin päätettävissä. Vaikka konflikteja ja sotia on syntynyt myös uudempia valtiomuotoja edustavien valtioiden sisälle ja välille, niin yksi nykyaikaisen valtiomuodon demokraattisen tasavallan merkittävistä puolustuksista on se, ettei sen vapailla ja yleisillä vaaleilla valittavaan valtiojohtoon perustuva järjestelmä mahdollista enää perimissodan syntymistä.