Peregrinoksen polttoitsemurha

Lukianos käsitteli Peregrinoksen kuolemaa jo vuonna 166 kirjoittamassaan teoksessa Karkurit. Peregrinoksen polttoitsemurha on kirjoitettu vuonna 169 tai 170, eli neljä tai viisi vuotta kuvatun itsemurhan jälkeen.[1] Lukianos kuvaa Peregrinoksen erittäin negatiivisessa valossa ja antaa ymmärtää tämän elämää ja itsemurhaa ohjanneen lähinnä halun saada huomiota ja mainetta.

Lukianos suhtautui vihamielisesti Peregrinokseen ja kyynikoihin yleensäkin, ja siksi hänen kuvaukseensa tulee suhtautua varauksella. Lukianoksen kuvaus Peregrinoksen luonteesta ei vastaa antiikin muiden kirjailijoiden antamaa kuvaa Peregrinoksesta, ja Lukianoksen näkemys tästä herätti vastustusta jo varhain.[1] Myöhemminkin tutkijat ovat olleet erimielisiä teoksen kuvausten historiallisuudesta,[2] ja sitä on ehdotettu muun muassa satiiriksi Markionista.[3]

Teoksesta voidaan kuitenkin todennäköisesti hahmottaa Peregrinoksen elämän pääpiirteet. Herjaavana satiirina, joka pyrkii paljastamaan (uskonnollisen) huijarin, Peregrinoksen polttoitsemurhaa voidaan verrata Lukianoksen teokseen Aleksanteri valeprofeetta.[1][4] Teoksen viittaukset kristittyihin nähtiin myöhemmin tarpeeksi kiusallisiksi, että teos luettiin katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon Index Librorum Prohibitorumiin vuonna 1559.[4]

Lukianoksen teos on muodoltaan kirje, joka on osoitettu vähemmän tunnetulle platonilaiselle nimeltä Kronios.[4]

Teoksen alkupuolella Lukianos kertoo juoruilevaan tyyliin Peregrinoksesta kuulemiaan asioita. Peregrinosta syytettiin Armeniassa huoruudesta sekä kotikaupungissaan isänsä surmaamisesta. Viimeksi mainitun vuoksi tämä joutui jättämään kotikaupunkinsa. Lukianoksen ivallinen tyyli näkyy muun muassa siinä, että tämä kutsuu Peregrinosta ”luonnon malliksi ja ihmeluomukseksi, oikeaksi Polykleitoksen ihannemittojen kokoelmaksi”.[5]

Tämän jälkeen Lukianos kertoo Peregrinoksen erilaisia elämänvaiheita kotikaupunkinsa ulkopuolella toimivana huijarina ja kyynikkona. Teos tunnetaan erityisesti siitä, että se sisältää varhaisen kuvauksen kristityistä pakanallisen kirjailijan näkökulmasta.[1] Kuvaus ei ole erityisen epäystävällinen, mutta vähättelevä:[4] Lukianos antaa kristityistä yksinkertaisen kuvan ja sanoo Peregrinoksen käyttäneen heidän anteliaisuuttaan ja hyväuskoisuuttaan hyväkseen. Lukianoksen mukaan Peregrinos

»[...] oppi kristittyjen ihmeteltävän viisauden seurusteltuaan heidän pappiensa ja kirjanoppineidensa kanssa Palestiinassa [...] Hetkessä hän sai heidät kaikki vaikuttamaan ihan lapsilta, ja hän itse oli profeetta, seurakunnan johtaja, synagogan päämies ja kaikkea muutakin [...] Myös heidän kirjojaan hän tulkitsi ja selitti ja kirjoitti useita itsekin, ja he kunnioittivat häntä kuin jumalaa, käyttivät lainsäätäjänään ja kiittivät häntä suojelijakseen heti hänen jälkeensä, jota he yhäkin palvovat, – miehen joka Palestiinassa ristiinnaulittiin, koska hän saattoi maailmaan tämän uuden uskonnon.[6]»

Lukianos ivaa myös kristittyjen uskoa omaan kuolemattomuuteensa, valmiuttaan kuolla, veljellistä rakkauttaan toisiaan kohtaan, sekä sitä, että he kieltävät kreikkalaiset jumalat mutta palvovat ”tuota ristiinnaulittua sofistia” (eli Jeesusta). Lukianos kertoo kristittyjen pitäneen Peregrinoksesta huolta tämän jouduttua vankilaan.[7]

Lukianos kertoo Peregrinoksen saamasta askeesikoulutuksesta sekä tämän toiminnasta muun muassa Roomassa ja Eliissä, joissa kummassakin hän pilkkasi vallanpitäjiä.[8] Teos huipentuu Olympian kisoihin vuonna 165, jossa Lukianos kertoo itsekin olleensa paikalla todistamassa tapahtumia. Peregrinos pitää etukäteen puheita, joissa kertoo aikomuksestaan surmata itsensä. Lukianos pilkkaa häntä siitä, että tämä vaikuttaa hätääntyvän, kun kaikki eivät anelekaan häntä perumaan aikomuksensa, ja että tämä vaikuttaa viivyttelevän aikomustensa toteuttamisessa. Lopulta Peregrinos hyppää kisojen viimeisenä yönä monien ihmisten nähden hautajaisrovioon, jonka oli sytyttänyt kaivamaansa kuoppaan Olympian lähistölle.[9] Lukianoksen mukaan Peregrinos ansaitsi kuolemansa:

»Katsoen etelään päin – sillä myös eteläinen ilmansuunta oli tärkeä tässä näytelmässä – hän lausui: ”Äitini ja isäni suojelushenget, ottakaa minut suopeasti vastaan.” Sen sanottuaan hän hyppäsi tuleen. [...] Minä puolestani en paljonkaan moittinut häntä, Zeus paratkoon, äidinpuoleisten suojelushenkien avuksi huutamisesta, mutta kun hän kutsui myös isänsä puoleisia, muistin puheet isänmurhasta enkä voinut pidättää nauruani.[10]»

Lukianos kertoo myös, että erilaiset legendat alkoivat levitä Peregrinoksesta nopeasti, ja että hän oli itse laittamassa osaa niistä liikkeelle.[11]

• Lucian: The Death of Peregrine (englanniksi)
• Lucian: The Death of Peregrinus (englanniksi)
• Lucian: On the Death of Peregrinus Google-kirjat (englanniksi)