Peltohatikka

Peltohatikka (Spergula arvensis) on yksivuotinen ruohovartinen kasvi, joka kuuluu kohokkikasvien heimoon. Sen varret ja ohuet lehdet muodostavat noin 10–40 senttimetriä korkean puskan. Valkoiset kukat ovat pieniä. Sitä esiintyy koko Euroopassa sekä laajalti Aasiassa, ja se on levittäytynyt myös muille mantereille, ja sitä kasvaa usein hiekkamailla. Peltohatikka on yleinen peltojen ja puutarhojen rikkaruoho,[1] jonka kasvustot heikentävät erityisesti peruna- ja juuresmaiden satoa.

Peltohatikka
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Hatikat Spergula
Laji: arvensis
Kaksiosainen nimi

Spergula arvensis
L.
Katso myös

  Peltohatikka Wikispeciesissä
  Peltohatikka Commonsissa

Ulkonäkö ja koko
Peltohatikan kukkia.
Peltohatikka.

Peltohatikan varret ja ohuet, 10–60 mm pitkät lehdet muodostavat yleensä takkuisen puskan, joka voi olla 10–40 cm, joskus jopa 70 cm korkea. Väriltään kasvi on kellan- tai tummanvihreä ja kalju- tai tahmeakarvainen. Kukinnon alla olevan varren nivelväli on saman pituinen kuin alempana olevat nivelvälit. Vastakkain olevat tasasoukat lehdet ovat 10–60 mm pitkiä. Ne ovat jokseenkin nivelvälien pituisia, puoliliereitä ja alta kouruisia. Lehtien korvakkeet ovat kalvomaisia, ja ne eivät ole niveltä ympäröivästi yhdyskasvuisia. Kukat ovat pieniä, valkoisia ja pallomaisia. Verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Terälehdet ovat 3,5–5 mm pitkiä, hieman verholehtiä pidempiä. Peltohatikka kukkii Suomessa kesä-syyskuussa. Hedelmä on viisiliuskaisesti aukeava kota. Siemenet ovat siipipalteisia ja vaihtelevat muodoltaan pallomaisista linssimäisiin.[2] Kiekkomaiset siemenet ovat väriltään mustahkoja ja vain millimetrin mittaisia. Yhdessä kasvissa voi kehittyä jopa 3 000 siementä.[3]

Peltohatikalla on kolme alalajia, etelänpeltohatikka (Spergula arvensis ssp. arvensis), pohjanpeltohatikka (Spergula arvensis ssp. sativa) ja pellavahatikka (Spergula arvensis ssp. maxima). Alalajeista etelänpeltohatikka ja pohjanpeltohatikka muistuttavat suuresti toisiaan. Pohjanpeltohatikka on runsashaaraisempi, ja sen varsi on tahmeampi kuin etelänpeltohatikalla.[4] Suomessa peltohatikka onkin vanhastaan tunnettu muun muassa kansanomaisella nimityksellä tervaheinä, joka kuvastaa kasvin tahmaisuutta.[5] Pellavahatikka on muita alalajeja korkeampi, ja eroaa niistä selkeästi varren keltaisen värin perusteella, etelän- ja pohjanpeltohatikan ollessa vihreävartisia. Pellavahatikka ei myöskään ole tahmeavartinen.[4]

Suomessa tavattavista lähilajeista kalliohatikka (Spergula morisonii) muistuttaa melko paljon peltohatikkaa.[4]

Levinneisyys

Peltohatikkaa tavataan koko Euroopassa lukuun ottamatta mantereen pohjoisimpia osia Fennoskandiassa ja Venäjällä. Lisäksi se on levinnyt Afrikan pohjoisrannikolle Marokosta Tunisiaan. Yhtenäinen levinneisyysalue jatkuu Euroopasta Aasian puolelle Länsi-Siperiaan. Muualla Aasiassa lajia tavataan paikoitellen muun muassa Turkista, Lähi-idästä, Keski-Aasiasta ja Japanista. Ihmisen mukana levinneenä tulokaslajina peltohatikkaa kasvaa myös Pohjois-Amerikassa, erityisesti mantereen itärannikolla. Laji on levittäytynyt myös Etelä-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.[6]

Suomessa peltohatikka on muinaistulokas suurimmassa osassa maata.[4] Laji on yleinen kaikkialla Suomessa lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia, jossa sitä kasvaa vain satunnaisesti.[7] Alalajeista etelänpeltohatikkaa tavataan lähinnä Etelä- ja Länsi-Suomessa, pohjanpeltohatikkaa koko maassa. Pellavahatikkaa on Suomessa kasvanut lähinnä maan lounaisosissa, mutta on nykyään ilmeisesti kokonaan kadonnut pellavanviljelyn loppumisen myötä. Sama tilanne on pellavahatikan osalta kaikissa Pohjoismaissa.[4][8]

Elinympäristö

Peltohatikka on peltojen ja puutarhojen rikkakasvi, joka viihtyy happamilla, kosteilla ja melko niukkaravinteisilla pelloilla. Kasvupaikat ovat usein hiekkamaita. Sitä esiintyy myös teiden- ja radanvarsilla, joutomailla, satamissa ja rannoilla. Etelän- ja pohjanpeltohatikkaa tavataan sekä viljelymailla että muissa kasvupaikoissa, pellavahatikka on sen sijaan lähinnä pellavapeltojen rikkakasvi.[4][5]

Peltohatikka rikkakasvina

Peltohatikan taajat kasvustot heikentävät pelloilla viljelykasvien kasvua,[3] mikä on etenkin peruna- ja juuresmaiden ongelma, jonka ilmeneminen kertoo maan liiasta happamuudesta ja kosteudesta. Yksivuotisena kasvina peltohatikka leviää ainoastaan siemenillä, joten kasvin torjumisessa tärkeätä on hävittää kukinnot ennen siemennystä. Kitketyt kasvuversot on syytä hävittää kunnolla, sillä ne saattavat juurtua uudestaan maahan.[5] Yksivuotisuudesta huolimatta peltohatikka voi olla vaikeasti hävitettävä rikkakasvi, sillä sen siemenvarasto voi olla hyvinkin suuri. Pohjanpeltohatikan siemenvarastot saattavat sisältää jopa 100 000 siementä neliömetrillä.[3]

Käyttö

Peltohatikkaa on ainakin Ruotsissa aikaisemmin viljelty rehukasvina. Kasvin uskottiin parantavan maidon ja voin laatua.[8] Kasvin jauhettuja siemeniä on myös käytetty hätäleipään katoaikoina.[6] Kivikaudella peltohatikkaa on käytetty ravinnoksi.[3]

Lähteet
  • Ginsburg, Gunnel: Rikkakasvit - Tunnista ja hävitä. Minerva kustannus, 2010. ISBN 978-952-492-332-3.
  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.

Viitteet
  1. Retkeilykasvio 1998, s. 115.
  2. Retkeilykasvio 1998, s. 115–116.
  3. Oulun kasvit 2005, s. 326.
  4. Retkeilykasvio 1998, s. 116.
  5. Ginsburg 2010, s. 14.
  6. Arne Anderberg: Den virtuella floran: Åkerspärgel ((myös levinneisyyskartat)) Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 23.7.2012. (ruotsiksi)
  7. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Peltohatikan levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 23.7.2012.
  8. Ålands flora 2010, s. 144.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.