Pellavahatikka

Pellavahatikka (Spergula arvensis subsp. maxima) on yksivuotinen pellavapeltojen rikkaruoho. Suomesta alalaji on hävinnyt.

Pellavahatikka
Uhanalaisuusluokitus
Suomessa: Hävinnyt
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Hatikat Spergula
Laji: Peltohatikka arvensis
Alalaji: maxima
Kolmiosainen nimi

Spergula arvensis subsp. maxima
(Weihe) O. Schwarz

Ulkonäkö ja koko

Pellavahatikka kasvaa tavallisesti 40–70 cm korkeaksi. Kasvi on kalju tai niukkakarvainen ja se ei ole tahmea. Oljenvärisiä varsia on 1–5 kappaletta ja ne ovat paksuudeltaan jopa 3 mm paksuja. Varren nivelvälit ovat 8–15 cm. Vastakkain olevat lehdet ovat puoliliereitä, alta kouruisia, 4–6 cm pitkiä ja yhden millin levyisiä. Kukinto on melko niukkahaarainen. Valkoisen kukan verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Terälehdet ovat verholehtiä hieman pitempiä. Pellavahatikka kukkii Suomessa heinä-syyskuussa. Kukinnon hedelmäperä on jopa 6 cm pitkä. Kärjestä avautuva kota on pallomainen ja väriltään keltainen. Siipipalteiset siemenet ovat 1,5–2 mm pitkiä, mustahkoja ja tiheään nuijakarvaisia.[1]

Pellavahatikka on yksi peltohatikan alalajeista. Suomessa tavataan myös kahta muuta sen alalajia: etelänpeltohatikkaa (subsp. arvensis) ja pohjanpeltohatikkaa (subsp. sativa). Nämä ovat pellavahatikkaa pienempiä, väriltään vihreitä ja tahmeavartisia.[2]

Levinneisyys

Pellavahatikka on aikaisemmin ollut Euroopassa yleinen pellavapeltojen rikkakasvi, mutta on pellavanviljelyn vähenemisen myötä monin paikoin suuresti taantunut. Esimerkiksi Pohjoismaista se on lähes hävinnyt kokonaan.[3] Pellavahatikasta on tiedossa joitakin kasvupaikkoja Suomesta, muun muassa Ahvenanmaalta, Varsinais-Suomesta, Vaasasta ja Hailuodosta. Viimeiset havainnot ovat kuitenkin 1900-luvun alkupuolelta.[4]

Elinympäristö

Pellavahatikka kasvaa rikkakasvina pellavapelloilla.[2] Lajin häviämisen syynä on ollut paitsi pellavan viljelyn väheneminen ja rikkakasvien torjunta, myös puhtaamman siemenviljan käyttö. Pellavahatikka ei Suomen oloissa pysty luontaisesti talvehtimaan, joten sen siemenet säilyivät talven yli vain talvehtimalla siemenviljan seassa sisätiloissa.[5]

Lähteet
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietintö III: Suomen uhanalaiset kasvit. Komiteamietintö 1985:43. Ympäristöministeriö. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1986.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.

Viitteet
  1. Retkeilykasvio 1998, s. 115–116.
  2. Retkeilykasvio 1998, s. 116.
  3. Ålands flora 2010, s. 144.
  4. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Pellavahatikan levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 24.7.2012.
  5. Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietintö III 1986, s. 12.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.