Pelitutkimus

Pelitutkimus (ludologia) on tieteenala, joka tutkii pelejä ja niihin läheisesti liittyviä ilmiöitä. Pelitutkimuksen piiriin voidaan lukea myös pelikulttuuri(e)n tutkimus ja pelaajan kokemuksen tutkimus. Ludologian tutkimuskohteita ovat kaikenlaiset pelit, kuten lautapelit, roolipelit ja korttipelit ja tietokonepelit. Pelitutkimusta käytetään usein synonyyminä tietokonepelitutkimukselle, sillä nykypäivänä tietokonepelit muodostavat yhden pelitutkimuksen tärkeimmistä tutkimuskohteista. Siihen läheisesti liittyviä ilmiöitä ovat esimerkiksi moninpelien ympärille muodostuneet yhteisöt ja pelaamisen mahdolliset seuraukset

Pelitutkimuksen rajat muihin tieteenaloihin nähden eivät ole selväpiirteiset, vaan kysymys on monitieteisestä tutkimusalasta. Pelitutkimuksen menetelmät ja lähestymistavat periytyvät suurelta osin pelitutkijoiden alkuperäisiltä oppialoilta, kuten kirjallisuudentutkimuksesta, mediatieteestä ja uusmediatutkimuksesta, elokuvatutkimuksesta, psykologiasta ja kulttuurintutkimuksesta.

Historia

Maailman ensimmäisinä pelitutkijoina voidaan pitää etnografeja Johan Huizingaa (1938) ja Roger Caillois'a (1958), jotka miettivät leikin luonnetta ja roolia kulttuurissa erilaisia kansanpelejä ja pelikulttuureja vertailemalla. Suomessa leikkiä on tutkinut Yrjö Hirn.[1] Vuonna 1985 amerikkalainen Mary Ann Buckles julkaisi maailman ensimmäisen tietokonepelitutkimuksellisen väitöskirjan. Bucklesin väitöskirja sai niin tyrmäävän vastaanoton, että Buckles katsoi parhaaksi lopettaa tutkijanuransa.[2]

Nykymuotoisen pelitutkimuksen voidaan nähdä syntyneen 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, jolloin tieteenalan tutkimuskohteen olemusta määriteltiin "ludologia vastaan narratologia" -keskustelussa. [3] Narrativistit rinnastivat tietokonepelit tarinoita kertoviin välineisiin, kuten kaunokirjallisuuteen, elokuviin ja teatteriesityksiin. Ludologien mukaan pelejä, niin tietokone-, kuin vaikkapa lautapelejäkin, tuli tutkia ensisijaisesti peleinä; sääntöihin, käyttöliittymiin ja pelaamiseen perustuvina järjestelminä. Ludologisen käsityksen mukaan tarinankerrontaan keskittyvä näkökulma jättää huomiotta suuren osan pelien erityispiirteistä. Tämän vuoksi ludologit näkivät "uusmediatutkimuksen" lähestymisyritykset uhkana niin tieteenalan itsenäisyydelle, kuin tuotetun tiedon pätevyydellekin. [4] Ludologia-käsite on peräisiin Gonzalo Frascan artikkelista "Ludologia kohtaa narratologian", joka käsittelee edellä mainittua ongelmakenttää.[5]

Suomessa on tehty pelitutkimusta, pääasiassa tietokonepelitutkimusta, 90-luvun lopulta saakka. Ensimmäisenä mm. Tampereen yliopiston Hypermedialaboratoriossa ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan median laitoksella. Nykyään tietokonepelejä tutkitaan useissa suomalaisissa yliopistossa, monien eri tieteenalojen näkökulmista.

Kausijulkaisut ja konferenssit

Ensimmäinen yksinomaan pelitutkimukseen keskittyvä vertaisarvioitu tieteellinen kausijulkaisu on verkossa ilmestyvä Game Studies, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 2001. Vuonna 2006 ilmestyi ensimmäisen kerran paperille painettu tietokonepelejä ja kulttuuria käsittelevä tieteellinen kausijulkaisu Games and Culture, a Journal of Interactive Media. DiGRAn digitaalisessa kirjastossa on merkittävä kokoelma erilaisia tietokonepelitutkimuksellisia tekstejä.

DiGRA (Digital Games Research Association) järjestää tietokonepelitutkimuskonferenssin joka toinen vuosi. Vuonna 2005 konferenssi järjestettiin Vancouverissa, Kanadassa ja vuonna 2007 Tokiossa, Japanissa. Yksinomaan tietokonepeleihin keskittyvien konferenssien lisäksi tietokonepelitutkimuksen foorumeja ovat myös uusmediatutkimuskonferenssit, kuten Digital Arts & Culture (DAC) ja erilaiset elektronista taidetta käsittelevät tapahtumat.

Pelitutkimuksen suuntauksia
Pääartikkeli: Pelitutkimuksen osa-alueet

Pelitutkimuksen pääsuuntauksia nykyisin ovat pelikokemukseen ja pelattavuuteen kohdistuva tutkimus, pelisuunnittelun tutkimus, kulttuurinen pelitutkimus, pelaajiin kohdistuva tutkimus, roolipelitutkimus, opetuspelitutkimus ja mobiilipelitutkimus.

Lähteet
  1. Sotamaa, O. (2009). Suomalaisen pelitutkimuksen monet alut. Teoksessa J. Suominen, R. Koskimaa, F. Mäyrä, & O. Sotamaa (toim.), Pelitutkimuksen vuosikirja 2009.
  2. Eskelinen, Markku (2005) Pelit ja pelitutkimus luovassa taloudessa. Sitran raportteja 51. Helsinki: Edita Prima Oy. http://www.sitra.fi/julkaisut/Raportti51.pdf
  3. Frasca, Gonzalo (2003) Ludologists love stories, too: notes from a debate that never took place. Teoksessa Joost Raessens & Marinka Copier (toim.): Level Up Digital Games Research Conference. Universiteit Utrecht & DiGRA. 92-99.
  4. Aarseth, Espen (2001) Computer Game Studies, Year One. Game Studies (1)1. http://gamestudies.org/0101/editorial.html
  5. Frasca, Gonzalo (1999) ”Ludologia kohtaa narratologian”. Parnasso 3/1999.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.