Peliriippuvuus

Ongelman kehittymiseen vaikuttavat tekijät voidaan eritellä viiteen luokkaan: sosiokulttuurisiin tekijöihin, neurobiologisiin tekijöihin, psykologisiin tekijöihin, oppimistekijöihin ja kognitiivisiin tekijöihin. [4]

Sosiokulttuurisiin tekijöihin kuuluu pelaamisen yhteiskunnallinen hyväksyttävyys, joka on yhteydessä rahapelien tarjontaan ja sitä kautta myös rahapelaamisen määrään. Mitä enemmän yhteiskunnassa pelataan, sitä enemmän esiintyy myös ongelmallista pelaamista.

Neurobiologisilla tekijöillä on osoitettu olevan vaikutusta rahapeliongelman kehittymiseen: dopamiinin aineenvaihdunta aivojen mielihyväkeskuksessa on havaittu keskeiseksi altistajaksi toiminnallisissa riippuvuushäiriöissä.[5]

Myös psykologisilla tekijöillä on tärkeä vaikutus rahapeliongelman synnyssä. Suurin osa peliriippuvaisten hoitomuodoista perustuu psykologien kehittämiin menetelmiin, kuten psykodynaamisiin terapioihin, kognitiivis-behavioraalisiin menetelmiin ja motivoivaan haastatteluun.

Oppimisteorioiden mukaan pelaamisessa on kyse mallioppimisesta, positiivisesta ja negatiivisesta vahvistamisesta, tunteista ja tunnesäätelystä sekä jännityksestä.

Kognitiivisiin tekijöihin kuuluvat muun muassa rahapelaamiseen liittyvät kognitiiviset vääristymät (kts. diagnoosi) sekä impulsiivinen persoonallisuus. Myös perinnöllisillä alttiuksilla on tutkimusten mukaan nähty olevan vaikutusta.

Näiden lisäksi peliongelmalle altistavat monenlaiset yksilölliset riskitekijät[6], kuten esim. elämänhistoria, pelihistoriaan liittyvä suuri yksittäinen voittokerta, taloudelliset ongelmat, oman rahapelikulutuksen seuraamattomuus, elämänkriisit tai menetykset, yksinäisyys, elämän kokeminen merkityksettömäksi, mielekkään tekemisen puute ja traumaattiset kokemukset elämässä. Varhain aloitettu rahapelaaminen on eräs suurin yksittäinen riskitekijä myöhemmälle ongelmapelaamiselle.

Tutkimusten mukaan nopeatempoiset pelit, voiton suuri todennäköisyys ja mahdollisuus käyttää voitetut rahat heti uudelleen lisäävät riskiä ajautua peliongelmiin. Esimerkiksi lotto on hidastempoinen peli ja aiheuttaa pelaajille harvoin ongelmia, mutta nopeatempoiset rahapeliautomaatit on havaittu varsin koukuttaviksi peleiksi. Myös rahapelien näyttävä ulkonäkö, erilaiset ääni- ja valotehosteet sekä läheltä piti -tilanteet (jossa pelaaja ”melkein” voittaa) houkuttelevat usein pelaamaan lisää.[7][8]

Ongelmalliseen rahapelaamiseen liittyy usein myös muita samanaikaisongelmia: velkaantumis-, ihmissuhde- ja työpaikkaongelmia, minäkuvan muuttumista sekä erilaisia päihde- ja mielenterveysongelmia. Myös stressi, hermostuneisuus, ahdistus ja masennus ovat ongelmapelaajalle melko tyypillisiä. Ongelmapelaajilla esiintyy myös keskivertoa enemmän persoonallisuus-, tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriöitä sekä itsemurha-alttiutta.[9] Rahapeliriippuvaisilla on havaittu tavanomaista useammin myös muita impulssikontrollin häiriöitä, kuten ostovimmaa ja pakonomaista seksuaalikäyttäytymistä.[3]

Peliriippuvaisilla on havaittu olevan rahapelitapahtuman virheellistä tulkintaa, kognitiivisia vääristymiä, enemmän kuin ongelmattomilla pelaajilla. [10]

Yleisimpiin rahapeliongelmaan liittyviin kognitiivisiin vääristymiin kuuluvat väärät käsitykset sattumasta ja todennäköisyyksistä, eli toisin sanoen pelivoittojen mahdollisuus yliarvioidaan. Samoin myös omien vaikutusmahdollisuuksien ja omien taitojen osuus on tapana yliarvioida.

Myös rahapelaamiseen liittyvät rituaalit (esim. pelikoneen näppäinten painaminen tietyssä järjestyksessä), rukoukset, taikakalut, onnenpaikat ja onnennumerot, jotka pelaaja yhdistää aiempiin voittotapahtumiin, ovat kognitiivisia vääristymiä. Yleinen virhepäätelmä on niin sanottu pelaajan harha, jossa rahapelaaja uskoo, että edellisestä täysin sattumanvaraisesta tapahtumasta voitaisiin päätellä, miten seuraava sattumanvarainen tapahtuma tulee päättymään (esim. kolikon heitto tai ruletin pyöräytys). Tämä virhepäätelmä voi johtaa helposti panosten korottamiseen, sillä rahapelaaja kuvittelee voittoputken jatkuvan tai tappioputken katkeavan.

On myös havaittu, että osalla eri rahapelejä pelaavista korostuu hieman erilaiset virheelliset ajatukset ja uskomukset, vaikka monet peliongelmaiset pelaavat useita pelityyppejä:

• taitoelementin sisältäviä pelejä (urheiluvedonlyönti, pokeri, raviurheilu) pääasiallisesti pelaavilla (peliongelmaisilla ja ongelmattomilla) on enemmän virheellisiä uskomuksia omiin taitoihinsa ja sitä kautta omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa voittaa rahaa
• sattumapelejä (keno, ruletti, arvat) pelaavilla korostuvat muut (muun muassa onneen, taikauskoon ja todennäköisyyksiin liittyvät) kognitiiviset vääristymät.[10]

Väestötutkimusten lisäksi South Oaks Gambling Screen (SOGS) -mittaria käytetään myös kliinisessä työssä diagnosointiin. SOGS sekä sen pohjalta kehitetty SOGS-R pohjautuvat DSM-luokituksen eri vaiheisiin. SOGS on käytetyin rahapeliriippuvuuden tunnistamismenetelmä eri puolella maailmaa.[12] SOGS-R on laajempi kuin SOGS siten, että sen perusteella saadaan selville sekä nykyiset että mahdolliset aikaisemmat rahapeliongelmat.

PGSI (Problem Gambling Severity Index) on kehitetty vastapainoksi SOGS ja DSM-IV kriteereille tavoitteena paremmin mitata väestötason rahapeliongelmia ja myös tunnistaa paremmin rahapeliongelman eri asteita.

Seulontatyökalut on kehitetty terveydenhoidon henkilökunnan käyttöön. Niiden tehtävänä on nopeasti ja lyhyesti selvittää, kärsiikö heille hakeutunut asiakas mahdollisesti myös peliongelmasta.

BBGS on lyhytseula rahapeliongelman tunnistamiseen. Se mittaa rahapeliongelmaa viimeisen vuoden aikana vieroitusoireiden, valehtelun ja taloudellisten ongelmien näkökulmista. Lie/Betin tavoitteena on erotella ongelmapelaajat niistä, joille pelaamisesta ei aiheudu ongelmaa. Kysymykset mittaavat peliongelmaan liittyvää salailua ja rahankäyttöä. Lie/bet on DSM-V -kriteerien perusteella rakennettu lyhytseula, joka sisältää kaksi kysymystä: myöntävä vastaus vähintään toiseen merkitsee, että asiakkaalla saattaa olla peliongelma. Tällöin asiaa on selvitettävä tarkemmin ja arvioitava asiakkaan tarvitsemien palvelujen tarve.

Euroopassa on ensisijaisesti käytössä Maailman terveysjärjestön International Statistical Classification of Diseases -tautiluokitus (ICD-10), jossa psykiatrinen pelaamishäiriö luokitellaan käytös- ja hillitsemishäiriöihin kuuluvaksi pelihimoksi (luokka F63.0). Pelihimo-diagnoosin kriteereitä ovat tämän tautiluokitusjärjestelmän mukaan mm. seuraavat: pelaamisjaksoja on vähintään kaksi vuodessa, pelaaminen jatkuu haitoista riippumatta, henkilöllä on voimakkaasta tarpeesta johtuva kyvyttömyys lopettaa pelaamista ja pelaamiseen ja peliympäristöön liittyvät mielikuvat hallitsevat henkilön ajattelua.

American Psychiatric Associationin luoma DSM on toinen kansainvälisesti käytössä oleva tautiluokitusjärjestelmä. Toukokuussa 2013 ilmestyi DSM-V (5. painos), jossa käsite patologinen pelaaminen muutettiin rahapeliriippuvuudeksi. Ennen rahapeliriippuvuus oli kuulunut impulssikontrollin häiriöiden luokkaan yhdessä mm. kleptomanian, pyromanian ja karvojen nyppimishäiriön kanssa, mutta uudessa luokituksessa rahapeliriippuvuus siirrettiin käyttäytymis- ja hillitsemishäiriöiden (päihde- ja addiktiohäiriöiden) luokkaan.[13][14][15] Rahapeliriippuvuus oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa ei-kemiallinen riippuvuus, joka sisällytettiin tähän luokitukseen. Nettiriippuvuutta harkittiin myös luokitukseen, mutta ainakaan vielä toistaiseksi sitä ei sisällytetty. Uudesta riippuvuusluokituksesta keskustellaan kriittiseenkin sävyyn. Mihin riippuvuuksien raja vedetään, suuntaako lääketeollisuus entistä enemmän voimavaroja addiktiolääkkeiden kehittelyyn ja laajenevatko terapiamarkkinat, kriitikot kyselevät.

Monet henkilökohtaiset syyt, kuten häpeä ja pelko leimautumisesta sekä maantieteelliset etäisyydet estävät rahapeliongelmaisia hakemasta apua: muutamien tutkimusten mukaan vain 7–12 % peliriippuvaisista oli etsinyt apua rahapeliongelmaansa.[1] Myös se, että perinteisiä terapia- ja tukimuotoja rahapeliriippuvuuden hoitoon ei ole Suomessa kaikkialla tarjolla, hoitojonot ovat paikoin pitkiä ja rahapeliongelman tuntevista terapeuteista on puutetta, aiheuttaa ongelmia ja usein viivästyttää ihmisten hoitoon hakeutumisesta tarpeettomasti.

Suomessa ei ole rahapeliongelmien hoitoon kehitettyä erityistä hoitojärjestelmää. Rahapeliongelmaa hoidetaan Suomessa sekä päihde- että mielenterveyspalveluissa. Ongelman vuoksi voi hakeutua hoitoon A-klinikoille, mielenterveystoimistoihin, kriisikeskuksiin, sosiaalitoimistoihin, terveyskeskuksiin, seurakuntien diakoniatyöntekijöille, psykiatrian poliklinikoille, laitoshoitoon ja vertaisryhmiin. Suurimmaksi osaksi avohoitoa on julkisella sektorilla järjestetty A-klinikoiden kautta.[17]

Useissa kaupungeissa kokoontuu myös GA-ryhmiä (Gamblers Anonymous) ja muita vertaistukea tarjoavia ryhmiä. Vuonna 2010 aloitti pääkaupunkiseudulla valtakunnallisia ja alueellisia palveluita peliriippuvaisille, ongelmapelaajille sekä heidän läheisilleen tarjoava Peliklinikka.[18] Erilaiset sosiaalialan järjestöt ovat myös kunnostautuneet palveluiden kehittäjinä.

Peliongelman hoitoon on kehitetty myös virtuaalisia tukipalveluita (neuvonta, seulontatyökalut ja testit, oma-apu, virtuaaliset vertaistukiryhmät ja virtuaaliterapia), joita Suomessa tarjoaa Peluuri-palvelukokonaisuus.[19]