Peleliun taistelu
Peleliun taistelu eli operaatio Stalemate II oli Yhdysvaltain ja Japanin välinen taistelu Peleliun (nykyisin Palau) hallinnasta toisessa maailmansodassa. Yhdysvaltain merijalkaväki ja myöhemmin Yhdysvaltain 81. jalkaväkidivisioona pyrkivät valtaamaan korallisaarelle perustetun lentokentän. Taistelu oli osa kesäkuussa alkanutta operaatio Forageria, jonka toteutus päättyi marraskuussa.
| Peleliun taistelu | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Tyynenmeren sotaa toisessa maailmansodassa | |||||||||
 Yhdysvaltalaisjoukkoja hyökkäämässä Peleliuun 15. syyskuuta 1944 | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
28 486 sotilasta |
11 000 sotilasta | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
1 794 kuollutta |
10 695 kuollutta | ||||||||
.svg.png.webp){kind=small}
Merijalkaväen 1. divisioonan komentaja kenraalimajuri William Rupertus oletti saaren olevan vallattu neljässä vuorokaudessa. Kuitenkin japanilaisten hyvin valmistellut linnoitteet ja kiivas vastarinta venyttivät taistelun yli kahden kuukauden mittaiseksi. Saaren kyseenalainen strateginen asema ja yhdysvaltalaisten suuret tappiot aiheuttivat runsasta keskustelua taistelun tarpeellisuudesta.
Taustaa
Kesällä 1944 Yhdysvaltain lounaisella ja keskisellä Tyynellämerellä saavuttamat voitot siirsivät taisteluita lähemmäs Japanin kotisaaria. Tähän liitettynä Japanin kotisaarten pommitukset lentotukikohdista, joiden hallinta oli varmistettu Mariaanien taisteluissa kesäkuusta elokuuhun 1944 saaduilla voitoilla. Yhdysvaltain sodanjohto ei kuitenkaan päässyt sopuun kumpi kahdesta jatkosuunnitelmasta Japanin kukistamiseksi toteutettaisiin. Kenraali Douglas MacArthurin suunnitelman mukaan Filippiinit piti vallata ensin ja sen jälkeen Okinawa ja edelleen Japanin pääsaaret. Amiraali Chester W. Nimitz suosi suorempaa strategiaa, joka ohitti Filippiinit vallaten suoraan Okinawan ja Taiwanin lähtöalueiksi Japanin pääsaarille tehtävään hyökkäykseen. Kumpaankin suunnitelmaan oli sisällytetty Peleliun valtaus, mutta eri syistä.
1. Merijalkaväkidivisioona oli jo valittu toteuttamaan hyökkäys. Presidentti Franklin D. Roosevelt matkusti henkilökohtaisesti Pearl Harboriin tavatakseen komentajat ja kuullakseen heidän perustelunsa. MacArthurin suunnitelma valittiin toteutettavaksi. Kuitenkin ennen Filippiinien valtausta Palaun saaret ja erityisesti Peleliun ja Angaurin aiheuttama uhka piti poistaa. Lisäksi Peleliulla oleva lentokenttä piti saada hallintaan, jottei sitä voisi käyttää Filippiineille etenevien joukkojen oikean sivustan uhkaamiseen.
Valmistelut
Kesällä 1944 Peleliulla oli noin 11 000 Japanin 14. jalkaväkidivisioonan sotilasta sekä Koreasta ja Okinawalta tulleita työläisiä. Divisioonan 2. rykmentin komentaja eversti Kunio Nakagawa johti puolustusvalmisteluja. Solomonien, Gilbertin, Marshallinsaarten ja Mariaanien menetysten jälkeen Japanin keisarikunnan armeija kokosi tutkimusosaston, jonka tehtävänä oli luoda uusi puolustusstrategia saarten puolustustamisen tehostamiseksi. Tutkimusosasto ehdotti vanhan hyökkääjän torjunta jo rannalla -taktiikan hylkäämistä ja siirtymistä uuteen taktiikkaan, jossa vesirajassa vihollisen maihinnousua häirittäisiin ja varsinainen tuhoaminen tehtäisiin syvemmälle sisämaahan rakennetuissa keskuksissa.
Nagakawa käytti saaren vaativaa maastoa edukseen rakentaen vankasti linnoitettujen bunkkerien ketjun, täydennettynä estehaudoilla ja maanalaisilla tukikohdilla. Koko järjestelmä oli kytketty toisiinsa kennomaisina rakenteina. Samalla vastahyökkäyksiin perustunut taktiikka hylättiin tehottomana ja miehiä kuluttavana. Yhdessä uudet menetelmät muuttaisivat taistelun saaren hallinnasta kulutussodaksi.
Taistelu
1. merijalkaväkirykmentti nousi maihin aamulla 15. syyskuuta 1944 Peleliun niin sanotun valkoisen rannan pohjoisosassa. Saman aikaisesti 5. ja 7. merijalkaväkirykmentti nousivat maihin niin sanotulla keskisellä ja etelässä oranssilla rannalla. Maihinnousijat joutuivat ristituleen, joka tuhosi noin tunnissa 60 maihinnousualusta.
Taistelu päättyi liittoutuneiden voittoon 27. marraskuuta 1944. Japanilaisten komentaja Kunio Nakagawa teki rituaali-itsemurhan; keisari ylensi hänet myöhemmin postuumisti kenraaliluutnantiksi. Japanilaisia kaatui taistelussa noin 10900 miestä. Jotkut elossa säilyneistä japanilaisista piileskelivät saaren luolissa vuosia ennen antautumistaan. Luutnantti Ei Yamaguchin johtama 33 miehen joukko antautui vasta 21. huhtikuuta 1947, jolloin toinen maailmansota oli jo virallisesti päättynyt.[1][2]
Lähteet
- Michael Stephenson: Battlegrounds: Geography and the History of Warfare, s. 158. National Geographic. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.7.2022).
- Lt. Ei Yamaguchi Pacific Wrecks. Viitattu 22.7.2022.