Pekkalan hallitus

Carl G. E. Mannerheim oli eronnut tasavallan presidentin virasta 9. maaliskuuta 1946 ja eduskunta oli valinnut hänen seuraajakseen edellisen pääministerin J. K. Paasikiven. Uusi presidentti antoi hallituksen muodostamisen aluksi Maalaisliiton ehdokkaan Urho Kekkosen tehtäväksi, mutta SKDL kieltäytyi tulemasta mukaan hänen johtamaansa Maalaisliiton, SDP:n ja RKP:n yhteiseen hallitukseen. Kansandemokraatit nostivat julkisesti esiin Kekkosen puutteellisen kielitaidon, mutta todellisena syynä heidän asenteelleen oli Kekkosen menneisyys ja erityisesti tämän toiminta jatkosodan aikana. SKDL:n pääministeriehdokas oli Yrjö Leino, mutta varsinaisena tavoitteena heillä oli saada pääministeriksi Eero Wuori. SDP:lle taas kommunisteja myötäillyt Wuori oli kaikkein vastenmielisin ehdokas. Kolmen suurimman puolueen neuvotteluissa päädyttiin lopulta kompromissina kansandemokraattiseen metsähallituksen pääjohtajaan Mauno Pekkalaan, joka oli toiminut edeltäneen Paasikiven hallituksen puolustusministerinä.[5]

Edellisen hallituksen ministereistä jatkoivat entisissä tehtävissään ulkoministerit Carl Enckell (sit.) ja Reinhold Svento (SKDL), jotka olivat Paasikiven lähimpiä avustajia ja neuvonantajia. Kansandemokraattien ministeriryhmä pysyi kokonaisuudessaan entisellään, kun taas Maalaisliiton ministereistä säilytti uudessa hallituksessa paikkansa vain maatalousministeri Vihtori Vesterinen. RKP:n edustajana hallituksessa jatkoi valtiovarainministeri Ralf Törngren.[5]

Pääministeri Mauno Pekkala esitti ohjelmapuheessaan eduskunnassa SDP:n, SKDL:n ja Maalaisliiton yhteistoimintajulistuksen mukaiset tunnukset. Hallitus lupasi tehdä voitavansa lopullisen rauhansopimuksen aikaansaamiseksi. Kansandemokraattien päätavoitteet olivat ensinnäkin tuotantoelämän johtaminen uusille urille ottamalla tuotantolaitoksia valtion haltuun, toiseksi virkakoneiston puhdistaminen aikaisempaa laveammin ja kolmanneksi talonpoikien aseman ratkaiseminen maanhankintalakia radikaalimmalla tavalla siten, että nämä lähtisivät mukaan virkakoneiston puhdistamiseen.[5] Muut hallituspuolueet sanoutuivat kuitenkin presidentti Paasikiven tukemina irti puhdistuspolitiikasta vetoamalla oikeusvaltion, demokraattisen valtiojärjestyksen ja lain pyhyyteen.[6]

Vuoden 1946 alusta lähtien Suomi ryhtyi omalta osaltaan selvittämään lopullisen rauhansopimuksen valmistelun yhteydessä esiin nousevia kysymyksiä. Pääministeri Pekkalan johtama valtuuskunta matkusti huhtikuussa 1946 Moskovaan, mutta suomalaisten tavattua Neuvostoliiton valtionpäämiehen Josif Stalinin ja ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin kävi selväksi, ettei Suomen esittämiin sotakorvausten alentamiseen ja rajantarkistuksiin suostuttaisi. Pääministeri Pekkalan johtama valtuuskunta matkusti elokuussa 1946 Pariisin rauhankonferenssiin, jossa Neuvostoliiton pääneuvottelija varaulkoministeri Andrei Vyšinski torjui kiivaaseen äänensävyyn Suomen toivomukset. Pariisin rauhansopimus hyväksyttiin ilman Suomen siihen esittämiä muutoksia syyskuussa 1946, mutta sopimus allekirjoitettiin vasta 10. helmikuuta 1947. Suomen puolesta allekirjoittajina olivat ulkoministeri Carl Enckell ja maatalousministeri Vihtori Vesterinen.[7] Pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento sekä sisäministeri Yrjö Leino olivat jäseninä Suomen valtuuskunnassa, joka allekirjoitti Stalinin esittämän Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen Moskovassa 7. huhtikuuta 1948.[8]

Huhut kommunistien suunnittelemasta vallankaappauksesta kiihtyivät kevään 1948 aikana ja saavuttivat huippunsa huhtikuun lopulla. SKDL:n vastustajat pitivät kaappauksen uhkaa todellisena, mikä sai heidät ryhtymään toimiin saadakseen sisäministerin – valtakunnan poliisivoimien ylimmän johtajan – salkun pois SKDL:n hallusta. Toukokuussa 1948 eduskunta käsitteli hallituksen toimintakertomusta vuodelta 1945, jolloin sisäministeri Yrjö Leino oli joutunut luovuttamaan valvontakomission "erittäin vaarallisiksi rikollisiksi" nimeämät ns. Leinon vangit valvontakomissiolle, minkä jälkeen kyseiset henkilöt oli kuljetettu hänen tietämättään välittömästi Neuvostoliittoon. Leinon poliittiset vastustajat katsoivat hänen luovuttaneen omavaltaisesti Suomen kansalaisia vieraalle valtiolle.

Hallituksen kertomuksen hyväksymisen jälkeen kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen esitti yllättäen ponnen, jonka mukaan Leino ei enää nauttinut eduskunnan luottamusta. Suoritetussa äänestyksessä kokoomus, maalaisliitto, edistyspuolue, RKP:n enemmistö ja yksi SDP:n edustaja äänestivät ponsiehdotuksen puolesta joka johti epäluottamuslauseeseen Leinoa vastaan. Pääosa SDP:n edustajista äänesti tyhjää ja viisi kansandemokraattia – mukaan lukien pääministeri Mauno Pekkala – oli poissa äänestyksestä. Lopputuloksena ponsiehdotus sai enemmistön äänin 81–61. Parlamentarismin sääntöjen mukaan Leinon olisi nyt pitänyt jättää eronpyyntönsä, mutta hän jatkoi ministerin tehtävässään ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jolloin presidentti J. K. Paasikivi joutui ottamaan aloitteen käsiinsä ja vapauttamaan Leinon valtioneuvoston jäsenyydestä. Uudeksi sisäministeriksi hallituksen jäljellä olleelle toimikaudelle nimitettiin kansanedustaja Eino Kilpi. Kommunistit järjestivät Leinon erottamisen johdosta laajan mielenosoitus- ja lakkoliikkeen, mutta nämä ns. Leino-lakot kuivuivat nopeasti kokoon. Leinolla oli yhä vahva suosio SKP:n kannattajien keskuudessa, mutta tosiasiassa kysymys oli tässä vaiheessa jo poliittisesti täysin yhdentekevästä henkilöstä, koska hän oli menettänyt myös oman puolueensa ja Neuvostoliiton luottamuksen.[4][9]

[1]

• Suomen historian pikkujättiläinen, päätoim. Seppo Zetterberg, Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.

• Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni. S. 223-232. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.

Edeltäjä: Paasikiven III hallitus

Suomen hallitus 26. maaliskuuta 1946 – 29. heinäkuuta 1948

Seuraaja: Fagerholmin I hallitus