Pekka ja Pätkä mestarimaalareina

Pekka ja Pätkä naamioituvat gorilloiksi ja pelottelevat Justiinan maalle Amalia-tädin luo. Kaksikko huijaa rahaa talonmies Pikkaraiselta voittamalla tämän kädenväännössä, jonka jälkeen he päättävät ostaa shakkilaudan ja selvittää kumpi heistä on parempi ”järkimiesten pelissä”. Palatessaan kotiin Justiina löytää hämähäkinseittien peittämän kaksikon pelaamassa shakkia. Justiina päättää hankkia Pekalle ja Pätkälle ammatit ja lukee lehdestä ilmoituksen: ”Jokainen, joka osaa kirjoittaa, osaa myös piirtää. Oppikaa piirtämään, oppikaa ammatti. Tulette hämmästymään.”

Pekka ja Pätkä aloittavat taidemaalariopinnot. Aluksi mallina on Justiina, joka kuitenkin lopettaa poseeraamisen nähtyään ensimmäiset harjoitelmat. Niinpä Pekka ja Pätkä hankkivat tilalle hemaisevan neiti Kaihonkielon. ”Mestarimaalarien” ollessa ulkona metsästämässä uusia aiheita talon kauhukakarat tarttuvat maalaustarvikkeisiin. Kun Pekka ja Pätkä kotiin palattuaan löytävät lasten sotkeman Kaihonkielon muotokuvan, he pitävät sitä niin hyvänä, että päättävät viedä sen Taidehalliin näyttelyyn. Koska taulua ei huolita näyttelyyn, he murtautuvat Taidehalliin yöllä ja ripustavat taulun seinälle. Samaan aikaan rakennuksessa on kuitenkin myös varkaita, jotka anastavat Mona Lisa -maalauksen. Aamulla Pekkaa ja Pätkää luullaan taidevarkaiksi ja heidät pidätetään.

Pekka ja Pätkä yrittävät paeta vankilasta ja onnistuvatkin toisella kerralla. Myös oikeat tauluvarkaat saavat kuulla vankilapaosta ja kaappaavat Pekan, Pätkän ja Kaihokielon. Pätkän pullopostin avulla poliisit kuitenkin löytävät roistojen piilopaikan. Vapauduttuaan Pekka ja Pätkä saavat kuulla voittaneensa taidenäyttelyn parhaan maalauksen palkinnon. He pitävät kuitenkin koko tapausta lasten ansiona, joten rahat käytetään lasten kerhohuoneen rakentamiseen talonsa kellariin.

Elokuvan ensi-ilta oli Helsingissä 18. syyskuuta 1959 Rexissä ja Tuulensuussa.

Lohikosken ja pääosanesittäjien välit menivät poikki, kun sarjaan tehtiin vielä yksi osa Lohikosken selän takana.[1]

Aikalaisarvioissa ei juuri käsitelty itse elokuvaa vaan asioita sen liepeiltä. Ohjaaja-käsikirjoittaja sai vastuun siitä, ettei Pakarisen näyttelijänlahjoja hyödynnetty ilmaisemaan ”tavallisen ihmisen epäilyjä maailman menosta ja nykytaiteesta, mistä tällä kertaa on kysymys” (Inkeri Lius, Suomen Sosialidemokraatti). Greta Brotherus (Hufvudstadsbladet) totesi, että Puupää-elokuvat saattoivat vaikuttaa haitallisesti koko suomalaiseen elokuvaan.[2]

Eräässä myöhemmässä kritiikissä elokuvaa on luonnehdittu tyhjäksi farssiksi, jonka parodiat eivät onnistu, mutta toisaalta myös hassunhauskaksi tyhmyyden ylistykseksi.[3]Arto Pajukallion mukaan komedia kulkee sutjakasti, ja itsekin taitava piirtäjä Lohikoski tekee nykytaiteesta ja taidekriitikoista pilkkaa hyvin antaumuksellisesti ja populistisesti tavalla, jonka perinne on sittemmin jatkunut.[1] Kolmannen kriitikon mielestä Masa Niemen sananlaskut ja tekonaurut ovat sietämättömiä.[4]