Pawneet

Pawneiden alkuperäiset juuret on sijoitettu itäiseen Texasiin. 1200-luvun loppupuolella kuiva kausi aiheutti taistelun elintilasta kylien väkilukujen paisuttua liian suuriksi. Kuivuneet maissipellot ja siitä aiheutunut nälkä ajoi alueen heimoja kohti pohjoista. Ensimmäisinä lähtivät pawneet. Liikakansoitetut kylät ja hedelmättömiksi muuttuneet pellot jätettiin, ja vuosia kestänyt muuttoliike kohti pohjoista alkoi.[8]

Mahdollisesti 1400-luvulla Kanadan metsistä kohti etelää lähteneet apassit kohtasivat pawneet jossain Plattejoen seutuvilla ja miehittivät hetkellisesti joitakin näiden kyliä. Vuosina 1540–1543, espanjalainen löytöretkeilijä Francisco Vásquez de Coronado teki retkikuntineen laajan tutkimusmatkan, joka ulottui New Mexicosta yli preerioiden Kansasiin. Pawneet olivat todennäköisesti yksi niistä intiaanikansoista, joiden kanssa Coronado joutui kosketuksiin monivaiheisen matkansa aikana.[6]

Pawneiden asutus levisi Nebraskaan ja Pohjois-Kansasiin, pitkin Platte-joen eteläisen haaran rantoja aina nykyiseen Denveriin asti. He jakaantuivat neljään itsenäiseen heimoon, jotka olivat chaui (myös grand ja panis), (kitkehahki) (republican), pitahauerat (tappage) ja skidi (engl. wolf ja panimaha).[1][5] Näistä neljästä chauit tunnettiin yleisesti johtavana heimona, joskin skideistä on eniten tietoa. Preerioiden laitamilla he elivät viljellen maata ja metsästellen jalan aina 1600-luvun lopulle asti, jolloin eurooppalaiset työntyivät rannikolta kohti sisämaata. Suurimman muutoksen aiheuttivat hevoset, joita pawneet saivat haltuunsa vuonna 1690. Heistä tuli nopeasti sotaisia, laajalti pelättyjä ja vihattuja rosvoja, jotka tekivät ryöstöretkiä New Mexicoon asti.[9] Monet eurooppalaisten tekemät havainnot tukevat kuitenkin väitettä, että pawneet eivät kehittyneet erityisiksi ratsumiehiksi, vaan olivat enemmänkin ratsastavaa jalkaväkeä, joka käytti hevosia pääosin erilaisiin työtehtäviin ja kuljetuksiin.[10]

Pawneet pitivät eräänlaista kuvagalleriaa tärkeimmistä tapahtumista. Tämä piirros kertoo espanjalaisten ja pawneiden välisestä tapaamisesta vuonna 1720.

Pawnee-soturien ollessa metsästysleireillä tai matkoilla jäivät heidän kiinteät kylänsä alttiiksi vihollisten hyökkäyksille. Tasangoilla ratsastavat comanchet ja utet tekivät hyökkäyksiä pawneekyliin ja veivät mukanaan naisia ja lapsia, joita kauppasivat espanjalaisille orjiksi.[11] Mississipin itäpuolelta vesitse liikkuvat illinoisit tunkeutuivat pawneiden maahan varsinkin 1600-luvun lopulla ja sieppasivat mukaansa paljon vankeja. Heistä suurin osa joutui orjatyövoimaksi Uuden-Ranskan siirtokunnalle.[12] Pawnee-orjia kulkeutui myös Kanadaan. Intiaaniorjista käytettiinkin laajoilla alueilla nimeä pani tai pawnee.[6][13]

Useat ranskalaiset kauppiaat solmivat 1700-luvun alussa hyvät suhteet tapaamiensa pawneiden kanssa asettuen asumaan näiden pariin Nebraskassa. Hieman etelämpänä, nykyisen Meksikon rajan tuntumassa vaikuttanut Uuden-Espanjan siirtokunta oli kiinnostunut ranskalaisten tutkimusretkistä keskisillä tasangoilla. Santa Fen hallitus oli kuullut huhun, jonka mukaan Uusi-Ranska rakensi siirtokuntaa Platte-joen varrelle Nebraskaan. Asiaa selvittämään lähetettiin kenraali Pedro de Villasur mukanaan 40-miehinen sotilasjoukko vahvistettuna useilla kymmenillä intiaaniliittolaisilla, joukossa myös apasseja. Pawneet, mahdollisesti ranskalaisten yllyttäminä, kävivät espanjalaisten leirikunnan kimppuun ja surmasivat suurimman osan sotilaista mukaan lukien de Villasurin.[14] Espanjan intiaaniliittolaiset pakenivat osallistumatta taisteluun. Vain tusinan verran sotilaita palasi lähtöpaikkaansa Santa Fehen. Taistelun tapahtumapaikaksi on myöhemmin osoitettu Columbuksen maaseudun pitkäruohoiset alueet Nebraskassa. Tapahtuma esti Uuden-Espanjan asutuksen leviämisen keskisille tasangoille.[15]

Pawneiden asuinalueet olivat laajat, ja ympärillä riitti vihollisia. Vihreän alueen sisällä olevat heimot siirtyivät pawneiden suojelukseen.

Skidi-pawneista erottui 1700-luvun alkupuoliskolla omaksi heimokseen arikarat, jotka seurasivat Missourijokea ylös ja jäivät nykyisen Etelä-Dakotan alueelle. Saman vuosisadan puolivälissä lakotat valtasivat suurimman osan heidän kylistään. Myös Nebraskan ja Kansasin pawneet joutuivat tekemisiin uusien tulokkaiden kanssa. Comanchien hallitessa tasankojen kaupankäyntiä joutuivat pawneet turvautumaan lopulta heidän apuunsa taatakseen riittävän taloudellisen hyvinvoinnin kansalleen. He toimivat myös comanchien välittäjinä ja kuljettivat suuria määriä näiden hevos- ja muulilaumoja Pohjois-Dakotaan hidatsojen ja mandanien kauppakeskuksiin. 1700-luvun jälkimmäinen puolisko oli levotonta aikaa, ja pawneet joutuivat vihollisten ympäröimäksi, kun lakotojen, cheyennien ja arapahojen ratsastavat ryhmät laajensivat metsästysalueitaan. Vaikka pawneet puolustivat menestyksellisesti kyliään, he menettivät paljon sotureitaan.[9]

Vuonna 1780 kitkehahkit asettuivat Republica-joen varrelle Nebraskan ja Kansasin rajoille ja pystyttivät noin tuhat henkeä käsittävän kylän. Seudun maaperän muuttuessa asteittain viljelyyn soveltumattomaksi he matkasivat pohjoiseen muiden pawneiden luokse ja polttivat oman kylänsä.[16]

Talvella 1821–1822 kuudentoista pawneen ryhmä teki vierailun Valkoiseen taloon tavatakseen presidentti James Monroen, Yhdysvaltain kongressin ja koko liittovaltion korkeimman oikeuden.[17] Pawneet esittivät tuhansille Valkoisen talon edustalle kokoontuneille ihmisille uudenvuodenpäivänä näyttävän sotatanssin.[18] Samoihin aikoihin amerikkalaiset metsästäjät ja kauppiaat alkoivat liikkua pawneiden hallitsemien maiden läpi päämääränään Kalliovuorten runsaat majavapurot. Pawneet verottivat tunkeilijoita ryöstämällä näitä.[9] Jotkin yhteenotot päättyivät verenvuodatukseen ja kauppiaita löydettiin surmattuina. Yhdysvaltain armeijan johto oli huolissaan tilanteesta eikä sulkenut laskuista mahdollista sotaa pawneita vastaan. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta, sillä pawneet olisivat hetkessä saaneet kokoon yli 2 000 soturia.[19] Vaikka Yhdysvaltain armeijan kokonaisvahvuus oli yli puolet enemmän, he eivät tohtineet ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin pawneita vastaan. Määrärahojen pienuus ja joukkojen mahdollinen riittämättömyys estivät tämän.[19]

Seuraavat vuosikymmenet olivat traagisia pawneille. Vuonna 1830 osaget tunkeutuivat erääseen heidän kyläänsä Arkansasissa, ja surmasivat lähes sata läheiseen jokeen paennutta pawneeta.[20] Keväällä 1832 Santa Fen kauppiaat saivat tarpeekseen pawneiden ryöstöretkistä. Aikalaisten mukaan kauppiaat pullottivat isorokon viruksia ja levittivät myöhemmin pullojen sisällön tupakkaan ja vaatteisiin, jotka pawneet toivat kyliinsä. Pawneekylien asiamiehet kertoivat, että lähes kaikki yli 30-vuotiaat pawneet kuolivat lyhyen ajan sisällä isorokkoon.[21] Arvioiden mukaan jopa 3 000 pawneeta menehtyi. Siouxit ja myöhemmin myös cheyennet kohdistivat hyökkäyksensä taudista selvinneiden pawneiden metsästysleireille ja kaukaa idästä tulleet shawneet ja delawaret polttivat suuren grand-pawneiden kylän Plattejoen rannalla.[22] Vaikka pawneet jatkoivat maittensa puolustamista, oli heidän suurin voimansa kadonnut. Pawneita alettiin pitää ulkopuolisina, eivätkä he onnistuneet luomaan ystävyyssiteitä moneenkaan alueen heimoon.[23] Muiden intiaanien taholta lisääntynyt uhka sai pawneet luovuttamaan ensimmäiset maa-alueensa Yhdysvalloille Kansasista vuonna 1833.[24]

1830-luvun puolivälistä eteenpäin pawneiden välit olivat Yhdysvaltain kanssa hyvät. Ratsuväki käytti sotaretkillään paljon pawneiden apua, koska nämä olivat sotajalalla kaikkia vähänkin merkittävämpiä heimoja vastaan. Monet pawneet liittyivät armeijaan, sillä he olivat kuuliaisia ja tottuivat sotilaskuriin nopeasti. Heistä tuli Yhdysvalloille lähes korvaamattomia tiedustelijoita, oppaita ja sotilaita. He olivat urhoollisia sodissa ja säälimättömiä vihollisilleen. Samalla, sotiessaan Yhdysvaltain rinnalla, monet pawneet välttyivät reservaattielämältä ja säästyivät näkemästä oman kulttuurinsa vääjäämätöntä tuhoutumista.

Suurin osa pawneista siirtyi Kansasiin reservaattiin vuonna 1857. Useat kuolivat koleraan ja muihin tauteihin, ja suuret heinäsirkkaparvet tuhosivat heidän satonsa. Pawneiden lukumäärä väheni nopeasti alle viidentuhannen.[25]

1860-luvulla Yhdysvallat muodosti pawneista ratsuväkikomppanian, jota johti valkoinen kapteeni Frank J. North ja joka kävi monet taistelut pawneiden vihollisia lakotoja, cheyennejä ja arapahoja vastaan.[26] Majuriksi ylennyt North jatkoi vielä 1870-luvulla sadan värvätyn pawneesoturin johdossa. Pawneet toimivat palkkasotureina myös suurilla rautateiden rakennustyömailla, pitääkseen loitolla siouxit liittolaisineen. Monet kulkutaudit heikensivät kuitenkin pawneiden lukumääriä, samoin käydyt sodat. Vuonna 1873 Punaisen Pilven intiaaniasemalta luvatta poistuneet lakotat surmasivat raa’asti noin sata metsästysleiriltä palaavaa pawneeta – myös naisia ja lapsia. Paikalle tullut ratsuväki kertoi kidutuksista ja silpomisista ja jätti pawneiden ruumiit maahan susien syötäviksi.[27] Surmatut intiaanit haudattiin myöhemmin taistelupaikalle. Kongressi maksoi pawneille korvauksena 9 000 dollaria. Lakotat saivat metsästää tapauksen jälkeen, mutta pawneilta tämä evättiin, ja he saivat Yhdysvalloilta määräyksen jäädä kyläänsä viljelemään peltojaan.[28]

Vuonna 1875, kun pawneet siirtyivät Oklahoman reservaattiin, heitä oli jäljellä enää 2 200. Tästä määrästä enemmistö oli naisia.[25] Kun metodistit vuonna 1886 alkoivat lähetystyönsä pawneiden parissa, kansan tila näytti todella huonolta. 1900-luvun alussa väestönlaskennan tulokset näyttivät pawneiden määräksi 650.[25]

Vuonna 2005 pawneita arvioitiin olevan noin 2 500 henkeä (eräiden tietojen mukaan 5 500; tässä luultavasti laskettu "puoliverisetkin"). Heidän määränsä on kasvussa ja he ovat onnistuneet säilyttämään oman kielensä. Heidän kulttuuriaan, joka on ollut eräs tasankojen rikkaimmista, on elvytetty vähin erin. Suunnitteilla on oman heimohallinnon, sairaalan, opetuskeskuksen ja kirjaston jatkeeksi monia uusia kehitysprojekteja lisäämään pawneiden uuden aikakauden menestystä ja hyvinvointia.[29]

Populaarikulttuurissa pawneet ovat tulleet tunnetuksi etenkin Tanssii susien kanssa -elokuvan kautta. Tiettävästi se on ainoa elokuva, jossa näkyvät tasankojen maanviljelijäkulttuurille ominaiset maamajat.^lähde? Televisiosarjassa Centennial pawneet esiintyvät arapahojen vihollisheimona

Pawneet asuivat maamajoissa, joista suurimpien suojaan mahtui koko suku. William H. Jacksonin valokuva Nebraskasta vuodelta 1873.

Pawneet asuivat maamajoissa preerian rajalla, missä kasvoi pitkää ruohoa ja mistä työntyi esiin metsäsaarekkeita. Kupolinmuotoisten majojen maalla ja mullalla päällystetyt katot ruohottuivat nopeasti. Kattoihin oli jätetty reikä savun poistumista varten. Asuntojen koko vaihteli läpimitaltaan 8–16 metriä. Niiden sivusta löytyi tunnelimainen käytävä ulko-ovelle ja maalattian alla oli suurehko säilytystila ruokatarvikkeita varten. Pienemmissä rakennuksissa asui vain yksi ydinperhe, mutta suurimmissa 30–50 henkeä vetävissä majoissa asui koko suku. Yksityiset asiat hoidettiin majan keskiosasta verhoin eristetyissä huoneistoissa. Joihinkin majoihin saatettiin joskus tilapäisesti majoittaa hevosia varkaiden tai rajuilmojen vuoksi. Kylät sijaitsivat jokien varsilla ja olivat kiinteitä useiden vuosien ajan, kunnes ravinnon niukkuus tai joku muu syy pakotti asukkaat vaihtamaan asuinpaikkaa.

Vierailijoiden mukaan majojen hyvinä puolina olivat kesäisin viileys ja talvisin lämpimyys. Huonoina puolina on mainittu hämäryys ja savuisuus.[30] Rakennusten katot toimivat erilaisten tapahtumien katsomoina ja vanhempien ihmisten riittipaikkoina. Majojen edustalla tai niiden laidassa sijaitsi tukeista tehty aitaus hevosille ja muuleille, joita kylää kohden saattoi olla tuhansia.[31]

Kylät sijaitsivat Nebraskan ja Kansasin alueilla. Pohjoisimpana asuvilla skideillä on kyliä kerrottu olleen enimmillään yli kymmenen. Myös heidän murteensa erosi muista.[29] Muut kolme pawneiden heimoa asuivat etelämpänä Platte-joen etelänpuoleisilla rannoilla asutuksen levitessä Republican-joen reunamille. Heillä oli heimoa kohti useasti vain yksi kylä. 1820-luvulla pawneilta löytyi laskennan mukaan Nebraskassa 330 maamajaa, joissa oli 6 500 asukasta.[30] Kauniina päivinä päälliköt ja soturit pitivät asumustensa edessä näytteillä henkilökohtaisin tunnuksin kuvioituja kilpiään. Monista majoista löytyi näytteille asetettu sotasaalis, joka koostui pääosin vihollisen sulkapäähineistä ja aseistuksesta. Majojen ulkopuolella pidettiin punaisia keppejä, joissa voitonmerkeiksi otetut päänahat hulmusivat tuulessa.[32]

Joka kesä kaikista kylistä lähti läntisille tasangoille metsästäjäryhmiä, jotka kolmen kuukauden ajan jahtasivat biisoneita. He palasivat loppukesästä takaisin sadonkorjuuta ja syksyisiä seremonioita varten, mutta jättivät uudelleen kylänsä lokakuussa asuen talvet biisoninnahoin päällystetyissä tiipiissään talvimetsästyksen parissa. Kun kevät koitti palasivat miehet matkaltaan vastaanottamaan uutta vuodenkiertoa, joka alkoi uuden sadon istutuksilla ja niihin liittyneillä riiteillä.[29]

Kylien poliittinen yhteys oli löyhä. Kuitenkin tärkeiden ja koko pawneiden liittokuntaa koskevien asioiden käsittelyissä kokoontuivat kaikki erilliset heimoneuvostot yhteen.[9]

Pawneita on pidetty Keskilännen kehittyneimpänä intiaanikansana. Heillä oli vallalla perinnöllinen päällikkyys. Lääkintätaito, puhumattakaan käsitöistä tai musiikista, olivat heillä korkealla tasolla. Heidän rytmikkäitä tanssejaan ihailtiin yleisesti. Heimoelämää pidettiin koossa yhteisillä neuvotteluilla ja monimuotoisilla rituaaleilla. Heidän uskontonsa oli rikasta ja näytteli tärkeää osaa heidän toimissaan ja organisaatiossaan. Siihen kuului oleellisena osana auringon, kuun ja tähtien palvontaa. Taivaankannen päällä hallitsi koko maailmankeikkeutta Tirawa, joka oli maan ja taivaallisten voimien luoja.[33] Tirawan alaisuudessa tähdet vartioivat ihmisiä. Näistä tärkeimmät olivat itäisen taivaan aamutähti (Venus-planeetta); tulen ja valon jumala, ja läntinen iltatähti, joka tunnettiin pimeyden ja hedelmällisyyden jumalattarena.[34]

Pawneiden uskontoon liittyi myös dramatiikkaa. Heidän uskomuksensa mukaan aamutähden jumalan valon voimat olivat kukistaneet iltatähden jumalattaren taivaallisessa taistelussa. Tähtien kanssakäyminen oli synnyttänyt ensimmäisen inhimillisen olennon – tytön. Aamutähti vaati kadonnutta tyttöä takaisin itselleen yhä uudelleen.[35] Tästä syystä skidi-pawneet ryöstivät epäsäännöllisin välein naapuriheimoista nuoria naisia, jotka uhrattiin juhlallisen seremonian jälkeen aamutähdelle. Tähtien asema taivaalla osoitti uhripäivän, joka yleensä oli ensimmäisen kevätmyrskyn jälkeen. Ennen uhritoimitusta tyttöä saatettiin pitää vankina kuukausia. Häntä kohdeltiin hyvin kunnioittavasti, kunnes tuli aika luovuttaa uhrilahja. Uhratun tytön veri pirskoteltiin maissintaimien päälle, jotka näin saivat juoda aamutähden elinvoimaa. Riitin tarkoituksena oli taata aamutähden tyytyväisyys ja saada tältä hedelmällinen ja yltäkylläinen sato.[9]

Charles Bird Kingin maalaus Petalesharosta vuodelta 1822.

Skidi-pawneiden nuori päällikkö Petalesharo sai tarpeekseen uhrimenoista vuonna 1817 ja vapautti uhrattavaksi aiotun comanche-tytön[18] tarjoutuen itse uhrattavaksi. Tieto hänen uroteostaan levisi myös valkoisten korviin ja silloinen Yhdysvaltain presidentti kutsui nuoren intiaanipäällikön Washingtoniin. Täällä Petalesharo sai hopeamedaljongin, jossa oli teksti "Urheista Urhein". Hän oli mitalin saadessaan vain hieman yli 20-vuotias. Seuraavana vuonna pawneet sieppasivat aamutähdelle uuden ihmisuhrin ja valitsivat tähän tarkoitukseen espanjalaisen pojan. Mahdollisesti pawneet huomasivat vasta myöhemmin erehtyneensä lapsen sukupuolesta. Poika palautettiin vahingoittumattomana takaisin. Huhtikuussa 1838 skidi-pawneiden papisto uhrasi 15-vuotiaan oglala-tytön, joka jäi tiettävästi pawneiden viimeiseksi ihmisuhriksi.[36]

Tasankojen intiaaneista poiketen pawneet eivät pitäneet aurinkotanssia tärkeänä. Joitakin sille tyypillisiä piirteitä oli kuitenkin nähtävissä pawneiden muissa seremonioissa. 1800-luvun alussa pawneiden kulttuurissa tanssittiin soturien keskuudessa tanssia nimeltään Iruska, jonka suora käännös merkitsi "tuli minussa". Englanninkielisenä sen nimi kääntyi "Hot danceksi". Omahat ja poncat omivat saman tanssin omaan kulttuuriinsa muuttaen sen nimeksi Hethuska, joka merkitsi "Miehen tanssia".[37] 1800-luvun lopulla intiaanien kulttuuria tutkinut kansatieteilijä ja antropologi Alice Fletcher kiinnostui pawneiden Hako-seremoniasta niin paljon, että kirjoitti siitä monografian.[38] Vuonna 1891 alun perin paiuteilta lähtöisin ollut Ghost dance, Aavetanssi, levisi pawneiden kyliin.

Peyotismi, nykyään Native American Church eli Amerikan alkuperäiskansojen kirkko, on myös pawneiden myötävaikutuksella levinnyt laajalle alueelle Pohjois-Amerikan intiaanikansojen keskuuteen.[39]

Pawneiden poliittinen rakennelma sisälsi hyvin toimivan arvojärjestykseen perustuvan systeemin, jossa ylintä tasoa edustivat päälliköt. Heitä seurasivat soturit, hengenmiehet ja parantajat. Seuraavaan ryhmään kuuluivat tavalliset ihmiset, joilla ei ollut vaikutusvaltaa. Heidän määränsä oli vähemmän kuin puolet kansasta. Alin taso muodostui niistä ihmisistä, jotka olivat rikkoneet lakia tai yleisiä tapoja vastaan. He asuivat kylien laidoilla puolittain hylkiöinä vailla arvostusta. Alun perin myös orjilla oli oma luokkansa. Jos heidät oli otettu vangeiksi muista heimoista adoptoitiin heidät yleensä pawnee-kyliin uusina jäseninä.[5]

Pawneet jakautuivat kahdeksi erilliseksi vastakkaisryhmäksi, Moietyksi. Toinen puoli edusti etelää (kesää) toisen puolen edustaessa pohjoista (talvea). Kahtia jakaantuneet kyläläiset olivat tärkeässä asemassa seremonioissa ja peleissä, joissa he olivat toistensa vastajoukkueina. Soturien kesken oli omat seuransa, joiden toiminta perustui metsästykseen ja sotimiseen. Parantajilla oli omat erilliset seuransa, joissa parannettiin sairauksia ja tavoiteltiin yliluonnollisia voimia.

Pawnee-päälliköitä Charles Bird Kingin maalauksena vuodelta 1821.

Miehet koristivat vartalonsa juovikkain tatuoinnein ja käyttivät myös yleisesti kasvomaalauksia. Sotureista suurin osa nyppi hiuksensa jättäen kuitenkin keskelle päätä harjan, jotka joskus saatettiin jäykistää rasvalla otsalle taipuvaksi sarveksi. Useasti miehet pitivät päissään myös huiveja, jotka oli kiedottu turbaanin tavoin.[6] Heimon tunnuksia he saattoivat maalata viittoihinsa, kilpiinsä ja asuntojensa, varsinkin tiipiiden, ulkoseiniin. Naiset palmikoivat pitkät hiuksensa pukeutuen hameeseen ja lyhyeen ponchoon tai kappaan. He saattoivat käyttää toisinaan kasvoissaan punaista väriä. Avioliitot solmittiin yleensä saman kylän asukkaiden kesken ja perinnöllisyys tuli äidin puolelta niin, että aviomies siirtyi asumaan vaimonsa sukuun. Moniavioisuus ei ollut kielletty, mutta siinä oli omat sääntönsä. Vaimojen oli kuuluttava samaan sisarparveen.[5]

Huolimatta asuinalueistaan tasankojen laitamilla, olivat pawneet suurimmaksi osaksi maanviljelijöitä. Maissin lisäksi pavut, kurpitsat, auringonkukka ja tupakka olivat tärkeitä tuotteita. Metsästäjinä pawneet olivat erinomaisia. Eritoten jousen ja nuolen käyttö oli erityisen taitavaa.[33] Biisoneitten lisäksi he metsästivät pesukarhuja, piikkisikoja, haisunäätiä ja preeriakanoja. Saaliiksi joutuneista eläimistä ei mitään osaa heitetty menemään. Jopa piikkisikojen piikit käytettiin. Niistä sai vaatteisiin näyttäviä koristeita ja lisäksi niillä koristeltiin niin maamajat kuin tiipiitkin.