Pavut

Pavut eli hyötypavut (Phaseolus) on hernekasvisuku, johon kuuluu noin 80 köynnöstävää ruohovartista lajia. Pavut kasvavat luonnonvaraisina Keski- ja Etelä-Amerikassa, mutta niitä viljellään muillakin mantereilla.

Pavut
Tarhapapu (Phaseolus vulgaris)
Tarhapapu (Phaseolus vulgaris)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Fabales
Heimo: Hernekasvit Fabaceae
Suku: Pavut Phaseolus
L.
Katso myös

  Pavut Wikispeciesissä
  Pavut Commonsissa

Papujen lehdet ovat kolmisormiset, kärhettömät ja kukinto isokukkainen terttu.

Papujen käyttö on yleistä etenkin Etelä-Amerikan ja Lähi-idän maiden ruokakulttuureissa. Ensimmäiset hyötypavut tuotiin Eurooppaan 1500-luvulla.

Suomen ilmastossa voidaan viljellä ainoastaan tuoreena käytettävää tarhapapua (Phaseolus vulgaris), josta syödään koko palko. Tarhapapu tuotiin Suomeen 1600-luvulla. Tarhapapu on puna- tai valkoteriöinen ja sillä on sileä vihreä, keltainen tai violetti, 8–16 cm pitkä palko. Sen viljelysmuotoja ovat muun muassa pensasmaisesti kasvava pensaspapu ja salkomainen salkopapu, joista kummastakin on olemassa useita lajikkeita. Pyöreäpalkoisista tarhapavuista käytetään nimeä taitepapu ja litteäpalkoisista leikkopapu. Tarhapavun syötäviä osia ei tarvitse liottaa ennen käyttöä.[1][2]

Kuivapavut ovat yleensä kuivattuja pensaspapujen siemeniä, joiden muoto vaihtelee lajikkeittain. Väreiltään ne voivat olla valkoisia, ruskeita, vihreitä, mustia tai punaisia. Suosittuja lajikkeita ovat ruskea ja valkoinen papu, mungpapu sekä voi- eli limanpapu. Muita lajikkeita ovat esimerkiksi borlottopapu ja adsukipapu.[3]

Kuivattuna käytettävät pavut sisältävät huonostisulavia ja jopa myrkyllisiä lektiinejä ja muita vahingollisia proteiineja. Jotta ne saataisiin tehottomiksi, kuivatut ja raa’at pavut tulisi liottaa ja keittää ohjeiden mukaan. Vähäisempi käsittely voi johtaa ruoansulatusongelmiin ja jopa ruokamyrkytykseen.[4]

Puna- tai valkokukkainen, 3–4 metriä korkea ruusupapu on Suomessakin menestyvä koristeköynnös, jonka palot ja siemenet ovat syötäviä.

Soijapapu ja härkäpapu eivät kuulu nimestään huolimatta papujen sukuun.

Lajeja

Pavut arkikielessä

Suomen papu-sana on alkuaan tarkoittanut vain härkäpapua, jota on Suomessa viljelty ainakin 600-luvulta eli merovingiajalta saakka. Biologit ovat kuitenkin myöhemmin kehittäneet kasvien tieteellistä luokittelua ja alkaneet käyttää papu-sanaa eri asiasta, joten härkäpapu ei nykyisessä kasvien biologisessa jaottelussa kuulu papujen sukuun.

Yleiskielessä papuja ovat yksinkertaisesti pavun näköiset kasvinosat, kasvien keskinäisistä biologisista suhteista välittämättä. Sanalla papu viitataan usein yhtä lailla kasvin palkoon kuin sen sisältä löytyviin siemenen- tai marjankaltaisiin osiin.

Eräissä murteissa myös tavallisia herneitä sanotaan pavuiksi.[5]

Yleiskielessä pavuiksi nimitetään näin ollen useita hernekasvilajeja ja niiden siemeniä, muun muassa härkäpapua ja soijaa, sekä mungopapua, joka aiemmin luokiteltiin papujen sukuun mutta nykyään omaansa. Lisäksi täysin eri heimoon kuuluvan kahvipensaan siemeniä nimitetään yleensä kahvipavuiksi ja kaakaopuun hedelmien siemeniä kaakaopavuiksi.

Lähteet
  1. Arne Rousi: Auringonkukasta viiniköynnökseen, ravintokasvit ihmisen palveluksessa, s. 123–125. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21295-4.
  2. Hiitonen-Poijärvi: Retkeilykasvio
  3. Rahola, Jaakko: Papu Raholan syötäviä sanoja P. 10.1.2007. Arkistoitu 20.12.2016. Viitattu 20.6.2019.
  4. Papujen lektiini 3.11.2010. Evira. Arkistoitu 5.1.2013. Viitattu 19.6.2019.
  5. Länsimäki, Maija: Laskiaisrokkaa Kotimaisten kielten keskus. 27.2.2001. Viitattu 20.6.2019.

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.