Pauline Kael

Kael vietti 1940- ja 1950-luvuilla varsin boheemia elämää ja teki epäsäännöllisiä töitä sekä New Yorkissa että San Franciscossa. Hän kirjoitti myös tarinoita, näytelmiä ja käsikirjoituksia.[3] Kaelin ura elokuvakriitikkona alkoi vuonna 1953 sanfranciscolaisesta kirjallisuuslehdestä City Lights Journalista. Tämän jälkeen hän teki arvioita muun muassa Partisan Review’hun, Sight & Soundiin ja radioasema KPFA:lle sekä hieman myöhemmin McCall’siin ja The New Republiciin. Vuodet 1955–1960 Kael johti Berkely Cinema Guild -repertuaariteatteria.[1]

Kael vei vuonna 1967 esseensä Bonnie ja Clyde -elokuvasta, jota hän rakasti, The New Yorker -lehdelle, kun The New Republic ei ollut suostunut julkaisemaan artikkelia. Hän lopetti pian kirjoittamisen The New Republiciin ja aloitti kolumnistina The New Yorkerissa. Alkujaan elokuvakolumneja kirjoitti myös Penelope Gilliatt, mutta myöhemmin Kaelista tuli lehden ainoa kriitikko.[1][2]

New Yorkerin päätoimittaja William Shawn oli alkujaan luvannut Kaelille vapaat kädet, mutta lehden kielenhuoltajia Kaelin tyyli raastoi. Hänen tylyä tekstiään pyrittiin hienovaraistamaan. Kael muisteli myöhemmin viettäneensä enemmän aikaa tekstiensä ennalleen palauttamiseen kuin varsinaiseen kirjoittamiseen. Kael piti tekstiensä sävyä oleellisena osana arvioita. Kael julkaisi esseitään ja arvioitaan myös kirjakokoelmana. Hänen kirjojaan ovat I Lost It At the Movies (1965), Kiss Kiss Bang Bang (1968), Going Steady (1970), Deeper Into Movies (1973) ja Reeling (1976).[2] Deeper Into Movies palkittiin vuonna 1974 National Book Awardilla.[4]

Kael esitti kriitikkona varsin voimakkaita mielipiteitä, ja hän oli tyyliltään varsin provokatiivinen. Hän kehui usein karuja, seksuaalisia ja väkivaltaisia elokuvia[1] ja puolusti muun muassa Francis Ford Coppolan, Steven Spielbergin, Brian De Palman ja Robert Altmanin elokuvia. Toisaalta häntä pidettiin ennakkoluuloisena esimerkiksi Stanley Kubrickia ja Clint Eastwoodia kohtaan. Kaelin tylyys aiheutti säröjä hänen suhteisiinsa joihinkin elokuvantekijöihin. Hän ajautui kiistoihin muun muassa Warren Beattyn kanssa Punaisista, Paul Schraderin kanssa Alastomasta yöstä ja Woody Allenin kanssa elokuvasta Muistelmia – Stardust Memories.[2]

Kael otti vastaan vuonna 1979 Beattyn kutsun tulla Hollywoodiin konsultoimaan elokuvan Love and Moneyn tuotannossa. Elokuvaa ei kuitenkaan lopulta kuvattu, ja Kael palasi muutaman kuukauden kuluttua takaisin New Yorkeriin, mihin hän kirjoitti pitkän kritiikin ”Why Are Movies so Bad?”.[1] Kael pettyi lyhyen Hollywood-kokemuksena aikana elokuvanteon taustalla vaikuttavaan politikointiin. Monet kriitikkokollegat puolestaan arvostelivat Kaelia tämän ratkaisusta jättää New Yorker Hollywoodin takia.[2]

Parkinsonin tautiin sairastunut Kael jäi eläkkeelle vuonna 1991. Hän kertoi kirjoittavansa jatkossa edelleen epäsäännöllisesti, mutta hän ei lopulta julkaissut enää uusia tekstejä lukuun ottamatta esipuhetta arvostelukokoelmaan.[1] For Keeps ilmestyi vuonna 1994.[2] Kael kirjoitti The New Yorkeriin satoja ”Current Cinema” -kolumneja sekä lukuisia lyhyempiä arvioita.[4]