Paul Gauguin

Vuoden 1848 väkivaltaisuudet pakottivat poliittisen toimittajan Pierre Guillaume Clovis Gauguinin, hänen vaimonsa sekä vuoden vanhan Paulin ja sisarensa pakenemaan Pariisista Peruun elokuussa 1849. Merimatkan aikana Clovis kuoli sydänkohtaukseen.[2]

Perheen äiti oli Aline Maria Chazal, puolittain perulaisen sosialistijohtajan ja feminismin esitaistelijan Flora Tristanin tytär. Perhe asui seuraavat viisi vuotta Limassa ja journalistin poika Paul sai lähtemättömiä vaikutteita Inkojen kulttuurista. Perhe palasi Orléansiin pojan ollessa kuusivuotias, missä hän opetteli ranskan kielen ja menestyi hyvin koulussa.[3]

Paul värväytyi 17-vuotiaana kauppalaivastoon ja vietti seuraavat kuusi vuotta enimmäkseen merellä. Ollessaan merellä hän sai viestin äitinsä kuolemasta. Kolme vuotta myöhemmin Gauguin näki Ranskan ja Preussin välisen sodan meritaisteluita Pohjanmerellä vuonna 1870.

Paulin palattua Pariisiin suku auttoi nuorukaista saamaan työpaikan pörssimeklarina vuonna 1872. Samana vuonna hän kiinnostui maalaamisesta 27-vuotiaana ja hänestä tuli asialleen omistautunut sunnuntaimaalari.

Toukokuussa 1876 Gauguinin maalaus hyväksyttiin Salonkiin. Kaksi vuotta myöhemmin Pörssistä ansaitsemillaan rahoilla Gauguin alkoi kerätä nykytaidetta, varsinkin häntä maalaamiseen perehdyttäneen Pissarron maalauksia. Vuonna 1879 Degas ja Pissarro kutsuivat hänet esittämään teoksiaan impressionistien neljännessä näyttelyssä.[2]

Pörssikurssien romahdettua 1882 Gauguin luopui finanssimaailmasta alkaen maalata päätoimisesti, minkä takia hänen elämänsä vaikeutui vuosikausiksi. Hänen tanskalainen vaimonsa Mette Gad ei sietänyt köyhyyttä ja lähti Tanskaan heidän lastensa kanssa. Hänen pojastaan Jeanista tuli kuvanveistäjä, joka osallistui Tanskan kansalaisuudellaan vuoden 1924 Pariisin olympialaisiin ja voitti olympiapronssia kuvanveistossa teoksellaan Boxer.[4][5] Gauguin seurasi häntä Kööpenhaminaan ja asui vaimon sukulaisten asunnossa elättäen itseään kauppamatkustajana. Tämä järjestely osoittautui toivottomaksi ja kahdeksan kuukauden kuluttua Gauguin pakeni Tanskasta takaisin Pariisiin.[2]

Gauguin elätti itseään kiinnittämällä julisteita rautatieyhtiölle. Seuraavan kolmen vuoden aikana hän maalasi ainoastaan sopivia ja alulle pantuja maalauksia. Tänä aikana hänen taiteensa koki jyrkän muutoksen, osittain symbolismin vaikutuksesta. Maalauksessa Clovis nukkuu (1884) oudot valkoiset ”esineet” leijuvat ilmassa kuvaten pojan unta.

Syksyllä 1887 Gauguin pakeni jälleen, tällä kerta Bretagneen, jossa eläminen oli halvempaa. Hän löysi maailman, joka tuntui hänestä primitiiviseltä, ja sellaisena puhtaalta ja vastustamattoman viehättävältä. Kuitenkin hän palasi Pariisiin, jossa puuhasi saviruukkujen tekemisen kanssa. Gauguinin keramiikka muistutti esikolumbiaanista taidetta.[6]

Pian tämän jälkeen Gauguin matkusti Panamaan, joka osoittautui vähemmän ihmeelliseksi kuin mitä hän odotti. Sieltä hän matkusti Martiniquelle, jossa hän sairasti pääosan ajasta.[2]

• 
  Syysmaisema, 1877.
• 
  Alastontutkielma (Suzanne Sewing), 1880.
• 
  Clovis nukkuu, 1884.

Gauguinin palattua Pariisiin Vincent van Goghin veli Theo palkkasi hänet tarjoten kuukausittaisen maksun. Tapaaminen Émile Bernardin kanssa elokuussa 1888 johti kahden taidemaalarin lyhyeen ja tiiviiseen yhteistyöjaksoon, mikä vaikutti Gauguiniin paljon. Maalauksiin, kuten Näkymä saarnasta (1888) ilmestyi selvästi rajattuja sommitelmajakoja.[2]

Lyhytaikainen yhteistyö Vincent van Goghin kanssa Arlesissa alkoi lokakuussa 1888 ja päättyi voimakkaaseen kiistaan, johon Gauguin vaikutti paljon. Gauguinin maalauksessa Bonjour Monsieur Gauguin (1889) paletti on puhtaasti Van Goghilta omaksuttu. Hapon väriset keltaiset toistuivat myöhemmin Gauguinin maisemamaalauksissa, kuten Sadonkorjuu: Le Pouldu (1890) ja Parahi te Marae (”Tuolla on temppeli”), joka syntyi kaksi vuotta myöhemmin Tahitilla.[2]

Bernardin ja Van Goghin yhteisvaikutuksesta Gauguin omaksui uuden lähestymistavan maalaukseen, joka avasi oven moderniteettiin. Väri ei kuvannut enää sitä mitä silmä näkee, vaan esitti tyylitellyn tulkinnan maailmasta litteinä, vierekkäin asetettuina värialueina ilman syvyyttä tai atmosfäärin vaikutuksia. [2]

• 
  Omakuva, taustalla Émile Bernardin kuva, 1888.
• 
  Näky saarnan jälkeen, 1888.
• 
  Bonjour Monsieur Gauguin, 1889.
• 
  Keltainen Kristus, 1889.
• 
  Sadonkorjuu: Le Pouldu, 1890.

Gauguin alkoi maalata saaren maisemia Bretagnen kautensa väreillä, joissa oli siellä täällä keltaisia juovia Van Goghin tyyliin. Siinä ympäristössä syntyivät tahitilaisnaisten veistokselliset hahmot. Maalauksessa Parau na te Varua ino (”Paholaisen sanat”, 1892) on merkkejä aikaisempina vuosina omaksutuista vaikutteista.[2]

Vuosina 1891–1893 Gauguin asui Tahitilla, kuten myös vuodesta 1895 alkaen kuolemaansa asti. Siellä hänen maalauksiinsa tuli yksinkertaisia muotoja ja kirkkaita värejä. Hänen kuuluisimpia maalauksiaan ovat polynesialaisten naisten muotokuvat ja henkilöasetelmat. Gauguin kuoli vuonna 1903 lääkeriippuvuuden heikentämänä sydänkohtaukseen Hiva Oa -saarella Ranskan Polynesian Marquesassaarilla.[7]

• 
  Neitsyyden menetys, 1890-91.
• 
  Tahitilaisia naisia rannalla, 1891.
• 
  Mahana maa 1892, Ateneumin taidemuseon kokoelmat
• 
  Parahi te Marae (Tuolla on temppeli), 1892.
• 
  Parau na te Varua ino (Paholaisen sanat), 1892.

Gauguin alkoi rakentaa omaa persoonaansa vuonna 1887 omakuvillaan ja julistamalla, että ”jokainen hänen merkittävä teoksensa on parempi kuin edellinen”. Hän opetteli maalaamaan toimiessaan kymmenen vuoden ajan pörssimeklarina ja ostaessaan toisten taiteilijoiden teoksia.[8]

Gauguin oli tarinankertoja ja häpeämätön totuuden manipulaattori, kuten myös taitava itsemarkkinoija, eräänlainen itsetietoinen shokkitaktiikan käyttäjä, jonka saattaisimme yhdistää taiteilijoiden nykypolveen.[9] Taidekriitikko Holland Cotterin mukaan hänen omakuvansa ovat pikemminkin itsedramatisointeja kuin taltiointeja siitä, miltä hän näytti, projektioita siitä, miltä hänestä tuntui. Vuonna 1889 hän kuvasi itsensä murheellisena, hylättynä Jeesuksena Getsemanessa ja seuraavaksi pistäväkatseisena, käärmettä hyväilevänä saatanana. Myöhemmin hän maalasi itsensä Johannes Kastajana, marttyyrinä. Hän koki olevansa Johanneksen tapaan ääni erämaassa, joka tuomitsi aikansa korruptoidun modernin Euroopan ja tarttui niihin ei-länsimaisten kulttuurien ihanteisiin, jotka olivat moraalisen viattomuuden tilassa.[6]

Kun Gauguin saapui Tahitille, hän huomasi pettyneenä, että eurooppalaiset lähetyssaarnaajat olivat tehneet kovasti töitä jo kauan. Saari oli ollut jo pitkään Ranskan siirtomaa ja kristinusko oli asettunut sinne vakaasti. Tahitilainen alkuperäiskulttuuri oli heikentynyt.[6] Uhkeiden tyttöjen sijaan hän löysi naisia, jotka olivat pukeutuneita kaulaan asti kaapuihin, ja jotka kävivät kirkossa sunnuntaisin.[9]

Yleensä Gauguin maalasi tahitilaisnaiset alastomina tai primitiivisesti pukeutuneina, sekoittaen kaukaisen menneisyyden ja oman mielikuvituksensa. Hänen alastomat nuoret tyttönsä sopivat mielikuvaan Tahitista uutena Cytherana (Venuksen synnyinpaikkana), jota ranskalainen tutkimusmatkailija Louis Antoine de Bougainville oli popularisoinut.[9]

Vuonna 1897 Gauguin julkaisi Noa Noan, kirjan tahtilaisista tarinoista, jotka hän väitti keränneensä eräältä rakastajattareltaan. Todellisuudessa hän kopioi ne J.A. Moerenhoutin kirjasta Voyage aux îles du Grand Océan.[9]

Taiteilija oli edellä aikaansa siten, että hän rakensi oman kuvansa viitaten itseensä (valheellisesti) inkana, koska oli kasvatettu Perussa. Hän suoranaisesti pelästytti aikalaisiaan, kun hän maalasi itsensä 1889 Kristukseksi, jolla oli punainen tukka, kuten ystävällään Van Goghilla maalauksessa Kristus oliivipuutarhassa.[9]

• 
  Gauguin, La Orana Maria (Tervehditty olkoon, Maria), 1891
• 
  Seinäreliefi Borobudurissa.
• 
  Gauguin, Tori, 1892.
• 
  Egyptiläinen seinämaalaus, noin 1448-1422 eaa.
• 
  Kristus oliivipuutarhassa, 1889.
• 
  Omakuva sädekehän kanssa, 1889.
• 
  Noa Noa albumista, 1896-1900.
• 
  Gauguinin talo Maison du Jouir Atuonassa.