Asunto

Asunto on ihmisen käyttämä asumista, elämistä ja irtainta varten rakennettu säältä turvattu eli suojattu tila.

Kerrostaloasunto

Asunnon kokoon ja laatuun vaikuttavat muun muassa kulttuuriset perinteet, maantieteellinen sijainti ja käytettävissä olevat rakennustarpeet. Perinteisiä asuntoja ovat esimerkiksi talo, mökki, jurtta, tiipii, kota ja iglu.

Länsimaissa tavallisimpia asuinrakennustyyppejä ovat omakotitalo, paritalo, rivitalo, luhtitalo ja kerrostalo. Vuonna 2009 Suomessa asuinkerrostaloissa asui 32,7 % asuntokunnista, omakotitaloissa 47 % ja rivitaloissa 19,8 %. Ruotsissa taas asuinkerrostalossa asui 40,1 % asuntokunnista, omakotitaloissa 50,8 % ja rivitalossa 8,7 %. Saksassa taas yli puolet, 53,1 %, asuu kerrostaloissa, omakotitaloissa 29,2 % ja rivitaloissa 16 %. Isossa-Britanniassa suurin osa, 60,9 %, asuu rivitaloissa, kerrostaloissa 14,2 % ja omakotitaloissa 24,7 %. Suomessa prosentissa asunnoista ei ole suihkua ja 0,8 % asunnoista ei sisällä sisävessaa.[1]

Nykyisin yhä useampi ihminen asuu kaupungeissa tai niiden laitamilla. Asumisen siirtyminen maaseudulta kaupunkeihin, kaupungistuminen, on maailmanlaajuinen ilmiö. Yhdistyneiden kansakuntien arvion mukaan vuonna 2001 noin 924 miljoonaa henkilöä[2] asui suurkaupunkien läheisyyteen rakennetuissa slummeissa, joissa asuntojen laatutaso ja varustus ovat hyvin vaatimattomia. Slummiväestön määrä on kasvussa.

Suomessa asunnot luokitellaan käyttötavan mukaan jatkuvaan asuinkäyttöön tarkoitetuiksi tai vapaa-ajan asunnoiksi. Asuntoon liittyvät määritykset on koottu lähinnä Suomen rakentamismääräyskokoelman osaan Asuntosuunnittelu (G1).

Suomalaisen asunnon historia
Teollistuminen toi mukanaan massamuuton kaupunkeihin. Tämä yksihuoneinen työläiskoti Helsingistä vuodelta 1911 edustaa kaupungin yritystä parantaa työläisten oloja mm. sähköllä ja juoksevalla vedellä. Silti tällaisissa pienissä asunnoissa saattoi asua kymmenenkin henkeä eri sukupolvissa.

Asumistason paraneminen

Asumistaso on Suomessa jatkuvasti parantunut. Yhden ihmisiän aikana on saatettu siirtyä hellahuoneesta väljempään vuokrahuoneistoon ja edelleen pieneen omistusasuntoon. Asumistason huippu on monelle ollut omakotitaloon muutto.[3]

Kota

Suomen muinainen väestö eli kalastuksesta ja metsästyksestä ja asui kivikaudella pääasiassa vesistöjen äärellä. Tavallisin asunto oli pyöreä pystypuista koottu kota, jonka keskellä oli tulisija. Kota katettiin havuilla, turpeilla, tuohilla tai nahoilla. Kota oli sekä lepoa että työskentelyä varten, siellä nukuttiin, mutta tehtiin myös erilaisia puhdetöitä ja huollettiin välineitä. Pääkodan lisäksi asumiseen kuului vaihteleva määrä sivukotia, joissa suoritettiin eri toimintoja.[4]

Hirsikota

Vähitellen kota kehittyi kevyestä pystypuukartiosta tukevammaksi asumukseksi. Seinien alaosaksi salvottiin neliömäinen tai suorakaiteen muotoinen, osin maahan upotettu hirsikehikko. Kehikon päältä lähtivät seinät ja katon muodostavat pystypuut.

Jo kivikaudella hirsikodista saatettiin muodostaa perättäisiä, rivitalomaisia rakennuksia. Kussakin, jopa kymmeniä metrejä pitkässä rakennuksessa saattoi asua useampia perheitä tai yksi sukuklaani.

Maja

Nuorakeraamisen kulttuurin aikana Suomessa tehtiin myös majoja, joissa oli erillinen katto. Seinät ja katto oli punottu riu'uista ja vahvistettu savella. Nurkissa oli maahan upotetut paalut.

Savutupa
Savutupa ulkoa ja sisältä.

Vähitellen (Suomessa keskiajalla) tavallisimmaksi asuntotyypiksi tuli kokonaan hirsinen savupirtti ja savutupa. Hirret olivat veistämättömiä ja lattia kodan tapaan maanvarainen. Kurkihirren, muutaman katto-orren ja riukujen varaan ladottiin turve- ja tuohikate, joka pidettiin paikoillaan yläpuolisella riukukerroksella. Lämmitys tapahtui kiukaalla, jonka päällyskivet oli tiivistetty savella.[5] Savu kertyi korkean hirsikehikon yläosaan. Myöhemmin se johdettiin ulos puisen lakeisen kautta. Huoneeseen tuli luonnonvaloa savuaukosta, sekä kahden hirren väliin koverretusta matalasta valoaukosta, akkunasta, jotka voitiin sulkea työntöluukulla. Vetoa vähennettiin pingottamalla valoaukkoihin sianrakosta tehty kalvo, jonka läpi ei nähnyt, mutta joka päästi lävitseen valoa. Pimeään aikaan poltettiin päreitä. Hirsinen savutupa oli luontevaa rakentaa kotaa suuremmaksi, jolloin asumistoiminnot keskittyivät samaan tilaan useampien sivukotien asemasta. Savutupa oli tavallinen asumismuoto Suomen syrjäseuduilla vielä 1900-luvun alussa, ja harvinaisina savutupia tavattiin eteläisen Suomen harvaan asutuilla alueilla 1930-luvulla sekä Ilomantsin ja Pielisjärven kuntien syrjäseuduilla vielä 1950-luvun alussa.[6]

Rautakaudella maanviljely ja karjanhoito yleistyivät. Asutus muuttui puolikiinteäksi. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen lopussa maanviljely nousi pääelinkeinoksi, ja alkoi kiinteä asuminen. Pihapiiritoiminnat erikoistuivat: savutuvan lisäksi tarvittiin karjasuoja, keittokota, riihi ja aitta sekä sauna.[4]

Raasutupa

Savutuvan rinnalle tuli 1700-luvulla savuhormillinen raasutupa eli takkatupa. Kehitys tarkoitti myös asunnon muun varustetason ja rakennustekniikan paranemista. Korotettu puurakenteinen lattia, pärekatto, veistetyt sisäseinät, ikkunalasin yleistyminen ja kehittyneemmät vesikattoratkaisut tarkoittivat oleellista asumisen muutosta. Edellytyksenä oli asumisen juurtuminen paikalleen. Pimeä savuinen pirtti vaihtui valoisaan tupaan. Siirtyminen raasutupaan kesti kuitenkin lähes parisataa vuotta.[4]

Paritupa ja kehitys taloksi
Paavo Ruotsalaisen pirtti on paritupa 1800-luvun alkupuolelta Savosta.

Eri rakennuksiin eriytyneet toiminnot yhdistettiin monihuoneisten rakennusten yleistyessä. Tupa yhdistettiin aluksi vieressä olleeseen apurakennukseen, ja väliin rakennettiin porstua – syntyi 1600-luvulta lähtien yleisin talotyyppi Suomessa, paritupa. Kehitystä nopeutti Talontarkastussääntö vuodelta 1681, jonka mukaan jo yhden manttaalin tiloilla tuli olla asuintuvan lisäksi vierastupa. Parituvan pienempi huone saattoi toimia aittana, saunana tai riihenä. Myöhemmin porstua jaettiin usein kahteen osaan eteiseksi ja kamariksi.

Pikku hiljaa paritupaa jatkettiin yhä useammalla huoneella ja vastaavasti useammalla toiminnolla. Varsinais-Suomessa syntyi isoripi, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi salvottu suurrakennus, jossa saattoi olla toistakymmentä huonetilaa. Pohjoisempi pohjalaistalo oli usein kaksikerroksinen jykevä ja pitkä talotyyppi. Itäisempi suurperheeseen perustuva kulttuuri kehitti kaksikerroksisen suurikokoisen karjalaistalon, jossa eläinsuojat sijaitsivat alakerroksessa ja asuintilat niiden päällä saman katon alla.[4]

Asuinhuoneisto

Asuinhuoneisto on jatkuvaan asuinkäyttöön tarkoitettu asunto. Asuinhuoneistossa tulee olla riittävästi tarkoituksenmukaista tilaa lepoa, oleskelua ja vapaa-ajan viettoa, ruokailua ja ruoanvalmistusta, hygienian hoitoa sekä asumiseen liittyvää välttämätöntä huoltoa ja säilytystä varten. Asuinhuoneen huonealan tulee kuitenkin aina olla vähintään 7 m². Ulkotilaa tulee järjestää riittävästi leikkipaikkoja ja oleskelualueita varten. Vuonna 2005 Suomessa oli 2 667 732 asuinhuoneistoa, joiden keskimääräinen pinta-ala oli 78 m².[1]

Tilat tulee varustaa käytön edellyttämällä tavalla. Asuinhuoneistossa on aina oltava käymälä, pesumahdollisuus sekä perusvarustus ruoanlaittoa varten.

Asunnot on rakennettava esteettömiksi eli niiden on sovelluttava myös liikkumisesteellisten henkilöiden käyttöön. Esteettömyydestä on yksityiskohtaisia määräyksiä Suomen rakennusmääräyskokoelmassa.[7]


Asuntotyypit

Asunnon tyyppi ilmoitetaan Suomessa yleensä huoneiden lukumäärän mukaan, keittiötyyppi ja mahdollinen sauna merkittynä erikseen, esimerkiksi 1h+kk, 2h+tupak+s tai 4h+k+s. Huoneluvun mukaan käytetään myös termejä yksiö, kaksio ja kolmio.

Yksiö on asuntotyyppi, jossa on vain yksi asumiseen tarkoitettu huone. Asunnon huoneluvuksi ilmoitetaan esimerkiksi 1h+kk tai 1h+k. Asuinhuone merkitään yleensä olohuoneeksi.

Kaksio on asuntotyyppi, jossa on kaksi asumiseen tarkoitettua huonetta. Asunnon huoneluvuksi ilmoitetaan esimerkiksi 2h+kk tai 2h+k. Huoneet merkitään yleensä olohuoneeksi ja makuuhuoneeksi.

Kolmio on asuntotyyppi, jossa on kolme asumiseen tarkoitettua huonetta. Asunnon huoneluvuksi ilmoitetaan esimerkiksi 3h+k. Huoneet merkitään yleensä yhdeksi olohuoneeksi ja kahdeksi makuuhuoneeksi.

Sivuasunto on pääasunnon yhteydessä sijaitseva pienempi asunto. Sivuasunto voi olla varustettu täysin itsenäiseksi ruoanlaitto- ja peseytymistiloineen tai sillä voi olla pääasunnon kanssa yhteiskäyttöisiä tiloja. Sivuasunnolla voi olla oma sisäänkäyntinsä.

Vuonna 2005 Suomessa talouksista 13,5 prosenttia asui yksiöissä, 29,9 prosenttia kaksioissa, 22,8 prosenttia kolmioissa ja 32,8 prosenttia tätä suuremmissa asunnoissa. Lopuissa 1,1 prosentissa talouksista asunnon huoneluku oli tuntematon.[8]

Suomessa katsotaan ahtaasti asuviksi ne perhekunnat, joiden asunnossa on vähemmän kuin yksi asuinhuone henkeä kohti, kun keittiötä ei lasketa asuinhuoneeksi. Vuonna 2005 ahtaasti asuvia oli 19,5 prosenttia väestöstä.[1]

Asunnon tilat

Asuinhuoneita ovat jatkuvaan asuinkäyttöön tarkoitetut, huoneen määrityksen täyttävät tilat, esimerkiksi makuuhuone, olohuone, tupa, keittiö, takkahuone ja työhuone. Asuinhuoneiden lisäksi asunnossa voi olla muita huoneita ja tiloja, esimerkiksi parvi, alkovi, pyykkihuone tai komero.

Ruoanvalmistustilana voi olla keittiö, keittokomero tai keittotila. Mikäli keittotila ja -kalusteet ovat samassa huonetilassa asuinhuoneen kanssa, sitä usein kutsutaan tupakeittiöksi.

Pesutilana on kylpyhuone, joskus myös erillinen wc-tila, ja Suomessa yleensä myös sauna. Saunatila saattaa kerros- ja rivitaloissa olla yksityisen asunnon sijasta taloyhtiön yhteisessä käytössä. Tällöin saunassa saattaa olla asuntokohtaiset vakiovuorot tai erikseen varattavissa kullekin päivälle. Soluasunnoissa WC- ja suihkutilat ovat yleensä yhteiset kahden tai useamman asuinhuoneiston kesken.

Lisäksi asunnossa voi olla huonetiloja muuhun käyttöön, esimerkiksi kodinhoitotila ja varastointitiloja. Erilaiset käytävät, tuulikaappi, eteinen ja aulatilat lasketaan asunnon liikennetiloiksi.

Asunto voi olla varustettu parvekkeella. Siihen voi myös kuulua oleskeluterassi ja oma piha. Rivitaloissa oma pieni piha on yleistä, kerrostalojen kohdalla parvekkeen olemassaolo vaihtelee asuntokohtaisesti.

Asuinhuoneen määritelmä

Asuinhuone on huonetila, joka on ensisijaisesti tarkoitettu jatkuvaan asumiskäyttöön. Asuinhuoneena ei pidetä esimerkiksi eteistä, käytävää, kylpyhuonetta tai muuta sellaista huonetilaa.[7]

Pinta-ala ja korkeus

Asuinhuoneen huonealan tulee olla vähintään 7 m². Huonekorkeuden tulee olla vähintään 250 cm, joskin vähäinen osa voi olla matalampikin, ei kuitenkaan alle 220 cm. Jos huoneen sisäkatto on vino, korkeus määritetään huonealan keskikorkeutena. Alaan ei kuitenkaan lueta alle 160 cm:n korkuista osaa.[7]

Ikkuna

Asuinhuoneessa on oltava ikkuna, jonka valoaukko (lasiosa) on pinta-alaltaan vähintään 10 prosenttia huoneen lattiapinta-alasta. Ikkunan tulee olla välittömässä yhteydessä ulkoilmaan, ja ainakin osan siitä tulee olla avattavissa. Osaan huoneiston asuinhuoneista voidaan luonnonvalo kuitenkin järjestää johonkin muuhun tilaan suunnatun ikkunan kautta.[7]

Asuinhuoneen suhde ympäristöön

Huoneen pääikkunan edessä tulee olla vähintään 8 metriä rakentamatonta tilaa. Pientalossa mitta voi olla – viihtyisyys huomioiden – pienempikin.

Lattian tulee olla maanpintaa korkeammalla. Osassa huoneiston huoneista lattiataso voi olla vähäisessä määrin maanpinnan alapuolella. Maanpinta mitataan pääikkunan kohdalta.[7]

Asunnon varustetaso

Asunnon minimivarustetasoa ei ole lailla määritelty. Rakentamisen yhteydessä kerätään tietoa asuntojen laatutasosta väestötietojärjestelmää ja tilastointia varten. Rakennuksista kerätään tiedot muun muassa runko- ja julkisivumateriaaleista, rakennustavasta, pinta-aloista, lämmitystavasta ja käytetystä polttoaineesta, sekä varusteista (sähkö, kaasu, viemäri, vesijohto, hissi, koneilmastointi, aurinkopaneeli). Jokaisesta asunnosta kerätään tiedot huoneistoalasta, huoneluvusta, keittiötyypistä ja asunnon varusteista (wc, amme tai suihku, sauna, parveke tai terassi, lämmin vesi). Näiden lisäksi asunnot varustetaan nykyisin lähes poikkeuksetta tietoliikenneyhteyksillä: puhelinverkolla sekä televisio- ja radiolähetysten yhteisantenni- tai kaapeliverkkoliitynnällä, usein myös paikallisverkkokaapeloinnilla tietokoneita varten. Myös erilaiset turvajärjestelmät – esimerkiksi murtosuojahälyttimet ja sisäpuhelimet – ovat yleistymässä.

Asunnon hallintamuodot

Suomessa asunnon hallinta voi perustua asunto-osakeyhtiön osakkeiden tai kiinteistön, rakennuksen tai niiden osan omistamiseen, vuokrasopimukseen tai asumisoikeuden omistamiseen. Osaomistusasunnon asukas omistaa asunnon yhdessä rakennuttajayhtiön kanssa. Työsuhdeasunnossa asukas asuu vuokralla työnantajan omistamassa asunnossa, ja asumisaika on sidottu työsuhteeseen. Omistusasumisen osuus Suomessa on kansainvälisesti suuri.

Vuonna 2005 Suomessa asuinhuoneistoista 58,3 prosenttia oli omistusasuntoja, 31 prosenttia vuokra-asuntoja ja 1,2 prosenttia asumisoikeusasuntoja. Lopuilla 9,5 prosentilla hallintaperuste oli jokin muu tai se ei ollut tiedossa.[1]

Kustannusjako eri hallintamuodoissa

Asunto-osakeyhtiön osakas maksaa osakehuoneistostaan sen hankintahinnan lisäksi kuukausittain taloyhtiölle yhtiövastiketta yhtiöjärjestyksessä määrätyn vastikeperusteen mukaisesti. Vastaavasti asunnon omistajalla on osakemäärän mukainen äänivalta yhtiökokouksessa asioista päätettäessä. Tämän lisäksi osakkeenomistajan tulee yleensä maksaa käyttö- ja jätevesimaksut, sähkö ja mahdolliset sauna- ja autopaikkamaksut. Kun taloyhtiössä tehdään korjauksia, esimerkiksi putkiremontti, kustannukset kohdistetaan kullekin asunnolle yhtiöjärjestyksen määräämällä tavalla yleensä joko huoneiston pinta-alan tai osakemäärän mukaan.

Vuokralla asuva maksaa vuokra-asunnosta vuokranantajalle vuokran ja sopimuksesta riippuen myös vesimaksun, sähkön ja mahdolliset sauna- ja autopaikkamaksut. Yleensä on asetettava talteen myös takuuvuokra, joka on yleensä 1–3 kuukauden vuokraa vastaava vakuus. Vuokralainen ei maksa remonteista, vaan niiden kustannukset kuuluvat asunnon omistajalle.

Asumisoikeusasunnossa asuva maksaa asumisoikeuden ostettuaan kuukausittaista käyttövastiketta sekä vesimaksut, sähkön ja mahdolliset sauna- ja autopaikkamaksut. Korjaukset maksaa omistajayhtiö.

Kiinteistön tai rakennuksen omistaja maksaa kaikki kulutuksen ja asumisen kustannukset korjauksia myöten itse.

Asuntojen rakentamisen ohjaus

Asuinrakentamista ohjataan kaavoituksella, lainsäädännöllä ja kunnan suorittamalla rakennusvalvonnalla. Tarkoitus on taata asuinalueiden, rakennusten ja asuntojen riittävä turvallisuus, terveellisyys ja viihtyisyys.

Kaavoituksella säädellään muun muassa rakennusten sijoittelua, korkeutta, muotoa ja julkisivumateriaaleja. Lainsäädäntö – jonka osana on Suomen rakentamismääräyskokoelma – määrittää vaadittavia rakentamistapoja ja -laatua. Kuntien rakennusvalvonta tarkistaa suunnitelmien ja rakennustyön hoidon asianmukaisuuden.

Lähteet

Viitteet
  1. Eurostat: Type of dwelling.
  2. Table 4 Slum population projection 1990-2020 (PDF) United Nations Human Settlements Programme. Arkistoitu 18.11.2008. Viitattu 15.7.2008. (englanniksi)
  3. Marja Järvelä: Elämäntavan muutos työläisyhteisön ja yksilöiden kehityshaasteena, s. 124-5. Teoksessa Väki Voimakas I. Toim. Jouko Jaakkola & Olli Vehviläinen. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1985. ISBN 951-99655-9-9.
  4. Kahri, Pyykkönen 1984
  5. Teppo Korhonen: Kansankulttuurin juuret, s. 351-3. Savutupa on savupirttiä kehittyneempi asunto, sillä siinä on muurattu uuni kiukaan sijasta. Teoksessa Suomen historia 2: Keskiaika: valtaistuinriitojen ja uskonpuhdistuksen aika. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4.
  6. Suomalaisen arjen historia•1,Savupirttien Suomi, s. 94. Weilin+Göös Oy, 2006. ISBN 951-0-29295-8.
  7. Rak Mk G1 Asuntosuunnittelu
  8. Tilastokeskus: Asunnot ja asuinolot

    Kirjallisuutta

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.