Parlamentti (ancien régime)

Ensimmäinen parlamentti kehittyi kapentingiaikana toimineen kuninkaan neuvoston eli Curia Regisin pohjalta. Kuninkaalla oli tapana koota ajoittain vasallinsa ja prelaattinsa luokseen keskustelemaan päätöksenteosta ja kuninkaan ratkaistaviksi annetuista oikeustapauksista. 1100-luvulta alkaen Curia Regisin merkitys kasvoi ja sen jäseniksi otettiin myös ammattimaisia neuvonantajia. Samalla oikeudellisten tapausten käsittely vähitellen erkaantui neuvoston muusta toiminnasta erilliseksi istunnoksi, josta alettiin 1200-luvun puolivälissä käyttää nimitystä curia regis in parlemento (”keskusteleva neuvosto”). Sen tehtäviin lisättiin myös voutien (ransk. bailli) eli kuninkaan hallinnon paikallisten edustajien langettamista tuomioista tehtyjen valitusten käsittely sekä kuninkaallisia kaupunkeja koskevien tapausten ratkaiseminen. Curia in parlementon päätökset (arrêts) edustivat kuninkaan lain ylintä ja kiistämätöntä tulkintaa, joten kuninkaan vallan laajeneminen lisäsi sen merkitystä.[1]

Curia in parlemento kokoontui Chambre aux Plaid -nimisessä rakennuksessa nykyisen Pariisin oikeuspalatsin alueella. Sen pohjalta kehittynyt Pariisin parlamentti jakautui useaan osastoon. Ytimenä oli suuri kamari (Grand chambre). Sen rinnalle perustettiin 1300-luvulla tutkintojen kamari (Chambre des Enquêtes) ja anomusten kamari (Chambre des Requêtes) sekä 1500-luvulla rikosasiain kamari ja hugenottien asioita käsitellyt ediktikamari (Chambre de l’Édit), joista jälkimmäinen lakkautettiin 1669. Parlamentin jäsenet oli alun perin tarkoitus valita vaaleilla tai kutsumalla, mutta 1300-luvulta alkaen käytännöksi tuli virkojen periytyminen tai myyminen. Vuonna 1604 käyttöön otettu paulette-vero tuki virkojen muuttumista perinnöllisiksi. Parlamentin puhemieheksi oli kuitenkin valittava kruunun hyväksymä ehdokas.[1]

Ajan myötä lisää parlamentteja perustettiin eri puolille Ranskaa, mutta lähes puolet valtakunnasta säilyi silti Pariisin parlamentin toimivallan alaisena.[1]

Parlamenteilla oli myös poliittista vaikutusvaltaa, sillä niiden tehtäviin kuului kuninkaan antamien julistusten ja käskykirjeiden rekisteröiminen. Ennen rekisteröimistä niiden tuli varmistaa julistusten olevan sopusoinnussa lain ja oikeuden periaatteiden sekä kruunun ja valtakunnan etujen kanssa. Mikäli parlamentti ei katsonut näiden ehtojen täyttyvän, se saattoi jättää säädöksen rekisteröimättä ja esittää vastalauseen kuninkaalle. Kuningas pystyi ylimpänä auktoriteettina määräämään parlamentin kaikesta huolimatta rekisteröimään julistuksensa, mutta hän saattoi tehdä sen ainoastaan erityisellä kirjeellä tai esiintymällä henkilökohtaisesti parlamentin erikoisistunnossa, jota kutsuttiin nimellä lit de justice (kirjaimellisesti ”oikeuden sänky”).[1]

1500- ja 1600-lukujen kuluessa parlamentit alkoivat järjestelmällisesti vastustaa kruunun päätöksiä. Ludvig XIV vastasi tähän rajoittamalla merkittävästi parlamenttien oikeutta vastalauseiden esittämiseen, mutta kehitys käynnistyi uudelleen 1700-luvulla.[1] Kun Ranskan valtiota uhkasi 1780-luvulla vararikko, kuningas Ludvig XVI yritti toteuttaa verouudistusta, joka olisi merkinnyt puuttumista aateliston verovapauteen. Aatelin hallitsemat parlamentit torjuivat kuitenkin kaikki tällaiset esitykset ja ilmoittivat vain yleissäädyillä olevan oikeus verolakien muuttamiseen. Tilanteen ratkaisemiseksi Ludvig XVI yritti 1787–1788 rajoittaa parlamenttien valtaa, mikä kuitenkin nostatti lisää vastarintaa ja päätökset oli lopulta peruttava. Kuninkaan oli nyt pakko kutsua säädyt koolle, mistä käynnistynyt tapahtumaketju johti sitten vallankumouksen puhkeamiseen.[2] Parlamenttien jäsenet olivat kiinnostuneita ensisijaisesti omien säätyerioikeuksiensa turvaamisesta, mutta vastustaessaan kuningasta ne kanavoivat myös yleisempää väestön tyytymättömyyttä vallitseviin oloihin. Aatelin erioikeuksia suojelleet parlamentit nähtiin kuitenkin samalla taantumuksen linnakkeina, joten ne lakkautettiin jo Ranskan vallankumouksen alkuvaiheessa.[1]