Paratiisin lapset (vuoden 1945 elokuva)

Erään kriitikon mukaan "paratiisi on ranskan kielessä puhekielinen nimitys teatterin toiselle parvelle, jossa tavallinen väki katsoi näytelmää ja ilmaisi siitä mielipiteensä rehellisesti ja rohkeasti. Näyttelijät esiintyivät näille parven jumalille toivoen saavansa heidän suosionsa, jolloin näyttelijä itse kohoaisi olympolaiseen asemaan".[6] Elokuvan nimi viittaa siten siihen teatteriyleisöön, joka istuu ylimpänä halvimmilla paikoilla.

Elokuvassa on useita ottoja yleisöstä, joka kurkottelee parven reunan yli, ja käsikirjoittaja Jacques Prévert sanoi, että nimi "viittaa näyttelijöihin [...] ja myös yleisöön, kilttiin työväenluokan yleisöön."[7]

Elokuvan tekeminen oli äärimmäisen hankalaa, Carné joutui palkkaamaan avustajiksi natsien kanssa yhteistoiminnassa olevia ihmisiä samalla kun juutalaiset lavastesuunnittelija Alexandre Trauner ja säveltäjä Joseph Kosma joutuivat työtä tehdessään piileskelemään ja heidän osuutensa kirjattiin salanimille. Saksan miehityksen aikaiset rajoitukset määräsivät muun muassa, että elokuvan enimmäispituus on 90 minuuttia, joten elokuva jouduttiin jakamaan kahtia, osiin Le Boulevard du crime ja L'Homme blanc. Kriitikko Pauline Kael kirjoitti, että nälkäänäkevien avustajien väitettiin vieneen mennessään syötävät, ennen kuin niitä ehdittiin kuvata.[10] Monet 1 800 avustajasta kuuluivat vastarintaliikkeeseen, ja heille elokuvanteko oli päiväsaikainen peitetyö Ranskan vapautumiseen saakka.[11]

Lavasteiden rakentajilla oli pulaa tarvikkeista ja kuvaajien filmimateriaali oli säännöstelyn alaista. Alkujaan ranskalais-italialaiseksi yhteistuotannoksi suunnitellusta elokuvasta hävisi muutama viikko tuotannon alkamisen jälkeen iso osa rahoitusta, kun liittoutuneet valloittivat Sisilian elokuussa 1943. Samoihin aikoihin natsit kielsivät tuottaja André Paulvé työskentelemästä elokuvan parissa, koska hänellä oli kaukaisia juutalaisia esi-isiä, ja tuotanto keskeytettiin kolmeksi kuukaudeksi. Pathé Cinéma otti vastuulleen tuotannon, jonka kustannukset kohosivat hurjaa tahtia. 400 metrin pituin päälavaste "Boulevard du Temple" vahingoittui pahasti myrskyssä ja se jouduttiin rakentamaan uudestaan. Kun kuvaukset jatkuivat Pariisissa alkukeväällä 1944 pääkuvaaja Roger Hubert oli määrätty toiseen tuotantoon ja hänen tilalleen tullut Philippe Agostini joutui käymään läpi kaikki kelat, jotta valaistus saatiin suunnitelluksi yhdenmukaiseksi. Koko ajan Pariisin studioiden sähkö katkeili.

Tuotanto viivästyi jälleen, kun liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa, mutta viivästys saattoi olla tahallinenkin, jotta elokuva valmistuisi vasta Saksan miehityksen päätyttyä Ranskassa. Kun Pariisi vapautui elokuussa 1944, näyttelijä Robert le Vigan, jonka roolina muuten oli ilmiantaja-varas "Jericho", Vastarintaliike tuomitsi kuolemaan yhteistoiminnasta natsien kanssa ja hän joutui pakenemaan kirjailija Célinen kanssa Sigmaringeniin, jonne Vichyn hallitus siirtyi maihinnousun jälkeen. Hänen tilalleen valittiin pikahälytyksellä Pierre Renoir, ranskalaisen ohjaajan Jean Renoir vanhempi veli ja kuuluisan taiteilijan poika, ja useimmat kohtaukset jouduttiin tekemään uudestaan.[9]. Vigan tuomittiin natsien yhteistoimintamiehenä 1946. Jäljelle jää yksi kohtaus Viganista roolihamossa toisen osan keskellä , kun Jericho tekee jälleen paljastuksia Nathalielle.[12] Elokuvan valmistuttua Arletty sai jälleen osakseen syytöksiä yhteistoiminnasta. Hänen historiaan jäänyt vastauksensa oli: "Sydämeni on ranskalainen, mutta perseeni on kansainvälinen."[13]

Baptisten isää näyttelee miimikko ja mimiikan teoreetikko Etienne Decroux, joka oli Jean-Louis Barrault'n opettaja, kuten myös Marcel Marceaun. Monet roolihahmon teatteria koskevista vuorosanoista voidaan tulkita hänen omaa corporeal mime -työtään koskeviksi pilkallisiksi lausahduksiksi.

Carné ja Prévert piilottivat miehitysjoukoilta osan elokuvan keloista odottaessaan, että filmin valmistuessa Pariisi olisi vapaa.[6]

Elokuvan ensi-ilta oli pariisissa Chaillot Palacessa 9. maaliskuuta 1945 täydellisenä versiona. Carné joutui kamppailemaan tuottajien kanssa saadakseen elokuvan esitykseen kahteen teatteriin (Madeleine ja Colisée) yhden sijasta ja yhtäjaksoisena ilman väliaikaa. Hän myös pani alulle käytännön, että yleisö sai varata paikat etukäteen.[14]

Tuottajat hyväksyivät Carnén vaatimukset sillä ehdolla, että lipun hinta voitaisiin kaksinkertaistaa. Paratiisin lapsista tuli heti valtava menestys, ja sitä esitettiin Madeleine-teatterissa 54 viikkoa.[14]

Elokuvasta on tehty erilaisia leikkausversioita. DVD:lla on saatavilla kahta eri pituutta, 190 minuuttia (Second Sight Films, 1991) ja 195 minuuttia (Criterion Collection, 2002).[15][16]

• ”Paratiisin lapset”, Peter von Baghin essee elokuvasta, Filmihullu 3/2015.