Paracelsus

Paracelsus (11. marraskuuta tai 17. joulukuuta 1493 Einsiedeln, Sveitsi – 24. syyskuuta 1541 Salzburg, Itävalta) oli sveitsiläissyntyinen alkemisti, lääkäri, astrologi, psykologi ja okkultisti.[1] Hänen nimensä oli alun perin Theophrastus Philippus Aureolus Bombastus von Hohenheim, mutta hän otti Para-Celsus (parempi kuin Celsus) -nimen roomalaisen parantajan Celsuksen mukaan.[2] Paracelsus halusi korvata skolastisen tieteentekemisen perinteen, jossa tutkimuksen ensisijaisina kohteena olivat klassisten auktoriteettien opit, kuten galenoslainen lääketiede ja aristotelinen luonnonfilosofia, luonnon todellisia ilmiöitä ja vuorovaikutuksia tutkivalla tieteellä. Paracelsus painotti tutkimuksissa suoraan luonnosta tapahtuvaa ilmiöiden havainnointia ilman harhaanjohtavia klassisia teorioita ja ajatuksia.[1][3]

Paracelsus
Augustin Hirschvogelin piirtämä muotokuva vuodelta 1538.
Augustin Hirschvogelin piirtämä muotokuva vuodelta 1538.
Henkilötiedot
Syntynyt11. marraskuuta tai 17. joulukuuta 1493
Einsiedeln, Sveitsi
Kuollut24. syyskuuta 1541 (47 vuotta)
Salzburg, Itävallan arkkiherttuakunta
Ammatti lääkäri

Elämä
Paracelsuksen hautamonumentti Salzburgissa.

Paracelsus syntyi Sveitsissä lääkärin poikana[4], kasvoi Itävallassa, opiskeli lääketiedettä Wienissä ja Ferrarassa ja matkusteli itämailla (Egyptiin, Arabiaan, Jerusalemiin ja Konstantinopoliin asti) etsimässä kuuluisia alkemisteja. Hän oli Johannes Trithemiuksen aikalainen ja mahdollisesti tämän oppilas.[5] Matkoillaan hän oppi muun muassa poikkeavan tavan hoitaa haavoja: hän ei uskonut kiehuvaan veteen eikä amputaatioon haavatulehduksen leviämisen estäjänä, vaan sen sijaan suosi hyvää hygieniaa ja uskoi haavojen parantuvan usein itsestään. Paracelsus ennätti opiskella useassakin yliopistossa ja sai lääkärin kokemusta myös osallistumalla välskärinä sotiin ja kahakoihin.[6] Lääkäriksi hän valmistui Ferraran yliopistosta vuonna 1516.[7] Paracelsukselle myönnettiin oppineisuudestaan lääketieteen tohtorin arvo ja nimitettiin Baselin kaupunginlääkäriksi vuonna 1527.[8]

Paracelsus toimi usein provosoiden, herätti paljon närkästystä ja sai suoranaisia vihamiehiä. Esimerkiksi hän ensimmäisellä julkisella luennollaan poltti Galenoksen ja Avicennan lääketiedettä käsittelevät kirjat.[8] Paracelsus pakotettiin jättämään virkansa Baselissa noin vuoden toiminnan jälkeen. Paracelsus ei tämän jälkeen asettunut mihinkään pysyvästi asumaan vaan jatkoi laajoja matkojaan kuolemaansa saakka. Paracelsuksen radikalismi ja äänekkyys johti siihen että hänet karkotettiin muun muassa Puolasta, Liettuasta ja Preussista.[9] Hän sai surmansa väkivaltaisesti, kun palveluskunta heitti hänet kadulle erään salzburgilaisen lääkärin asunnon ikkunasta 24. syyskuuta 1541.[10]

Iatrokemian uranuurtaja

Lääketiedettä ja kemiaa edeltävän alkemian haaran, iatrokemian, syntyminen oli suurelti Paracelsuksen ansiota.[10][11] Vaikka Paracelsus uskoi metallien transmutaatioihin, hän pyrki laajentamaan alkemiaa niin, että se käsittäisi yleisesti kaikki aineiden väliset muodonmuutokset. Paracelsuksen omat iatrokemiaa käsittelevät kirjoitukset olivat hämäräperäisiä,[8] ja ne oli usein kirjoitettu humalassa.[8] Asialliset Paracelsuksen töitä käsittelevät kirjat ilmestyivät muiden iatrokemistien tekeminä vasta parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen.[8]

Paracelsus alkoi myös nimittää spriitä alkoholiksi [12] ja nimittää aikaisemmin alkemiana kutsuttua toimintaa kemiaksi (chemy). [13]

Paracelsuksen kolme elementtiä

Paracelsus kehitti edelleen islamilaisen alkemian rikki-elohopeateoriaa. Paracelsuksen mukaan oli olemassa kolme "perusainetta" eli (lat. tria prima) ensimmäiset kolme[14], joista muiden aineiden koostumus voitiin koostaa.[8]

Paracelsus ei täysin hylännyt vanhojen luonnonfilosofioiden ruumiinnesteitä ja elementtejä, mutta piti niitä passiivisina verrattuina tria priman aktiiviseen toimintaan.[14]

Vaikutus lääketieteeseen

Paracelsus oli renessanssihenkinen uudistaja, joka ei kumarrellut vanhoja auktoriteetteja tai käytäntöjä. Hän esimerkiksi alkoi luennoida kansankielellä latinan sijasta. Paracelsus myös hylkäsi Galenoksen sairauksien syntyä koskevan opin, joka perustui oletukseen neljän ruumiinnesteen (keltainen sappi, musta sappi, veri ja lima) epätasapainosta tai häiriötilasta, ja korvasi sen patologialla ja kemiallisella biologialla.[6] Paracelsus kehitti tunnettuihin sairauksiin uusia lääkehoitoja ja teki myös uusia tautikuvauksia. Hän loi käsitteen ammattitauti kirjoittaessaan ensimmäisen aihetta käsittelevän kirjan.[6] Ammattitaudeista hän kuvasi arseenimyrkytyksen ja silikoosin, jotka olivat yleisiä vuori- ja kaivostyöntekijöiden keskuudessa.[7]

Parcelsuksen merkitys alkoi kasvaa vasta 1550-luvulta, kun hänen kirjoituksien julkaisumäärät alkoivat levitä.[14] Paracelsuksen oppien kannattajien korostamat havainnointi, kemiallinen analyysi sekä kokeiden korostus ei heti lyönyt läpi yliopistojen lääketieteellisen humanismin parissa vaikka kemiallisvalmisteiset lääkkeet otettiinkin nopeasti mukaan farmakopeoihin. Kirurgit, apteekkarit ja jopa itseoppineet parantajat kuitenkin omaksuivat halukkaasti Paracelsuksen oppeja. Lääketieteen galenoslainen paradigma murtuikin ensin käytännön lääkintätaidon harjoittajien keskuudessa ja vasta hitaasti yliopistojen lääketieteellisessä opetuksessa.[14]

Paracelsus etsi taudin olemusta

Paracelsus hylkäsi vanhan luonnonfilosofian ajatuksen ruumiinnesteiden epätasapainosta tautien aiheuttajana. Hänestä epätasapaino oli enemminkin taudin olemuksen seuraus.[14] Esimerkiksi kihdin suhteen hän päätteli että jokin potilaan nauttiman ruuan ja juoman mukana aiheutti kemialliset saostumat potilaan kihtikyhmyissä. Kihdin oireiden aiheuttajaksi Paracelsus totesi "ulostesuolan" ja kalsinoituneen nivelnesteen. Hän huomatti munuais-, hammas- ja sappikivien syntyvän samalla periaatteella kuten myös viinin säilytyksessä syntyvä viinikivi.[14]

Plaseboefekti

Uskomisen merkitys vaikutusten tehostajana (lumelääke) oli Paracelsukselle tuttu ilmiö. Englanniksi käännetyssä kirjassa "Archidoxes of Magic" hän kirjoittaa, että erilaiset amuletit, rohdot jne. olivat turhia mikäli niiden tehoon ei uskota. Esimerkkeinä hän käytti muun muassa ruton leviämistä kaupungista toiseen ja sankarillisia sotilaita. Hänen mukaansa rutto levisi kaupungista toiseen enemmän sen visuaalisten vaikutusten kuin esimerkiksi saastuneen ilman vuoksi. Puolestaan sotilaat, jotka kantoivat mukanaan erilaisia onnea tai rohkeutta antavia amuletteja, tai vastaavasti sellaiset, jotka eivät pelänneet taistelua ja vihollista, selvisivät urallaan kauemmin hengissä kuin sellaiset, jotka pelkäävät. Hänen mukaansa taistelukentän melskeessä jo pelko yksistään saattoi tappaa heikkomielisen.[15]

Toksikologian isä

Paracelsusta pidetään myös toksikologian isänä. Häntä syytettiin potilaiden myrkyttämisestä hänen hoitaessaan kuppapotilaitaan elohopealla. Tällöin Paracelsus vasta-argumentoi kuuluisalla määritelmällään, jonka mukaan "annos tekee myrkyn".

»saks. Was ist das nit gifft ist: alle ding sind gifft und nichts ohn gifft.
Allein die dosis macht das ein ding kein gift ist.[16] »

»Mikä muka ei ole myrkkyä: kaikki aineet ovat myrkyllisiä eikä mistään puutu myrkkyä. Vasta annos ratkaisee, ettei kyseessä ole myrkky.»

Hän viittasi siihen tosiasiaan, että pienessä määrin hyödylliset aineet voivat olla liiallisina annoksina vaarallisia. Paracelsus ymmärsikin ensimmäisenä lääkkeiden terapeuttisen alueen merkityksen. Siksi hän vaatikin lääkeaineiden tarkkaa annostusta juuri niiden yliannostuksen vaarallisuuden vuoksi.[6] Paracelsus teki uraauurtavaa työtä lääketieteellisen kemian parissa. Hän otti lääkinnässä käyttöön vanhojen tunnettujen lääkeaineiden lisäksi elohopean, raudan, lyijyn, arsenikin, rikin ja kuparisulfaatin.[17] Pitkälti hänen vaikutuksestaan kemia otettiin uudeksi oppiaineeksi yliopistojen lääketieteellisissä tiedekunnissa.[18]

»kemian tarkoituksena ei ole tehdä kultaa, vaan lääkeaineita.[4]»

Paraselsus otti ensimmäisenä laajamittaiseen käyttöön nukutusaineeksi oopiumtinktuurin eli laudanumin ja toi sen farmakopean rohdokseksi.[2][10]

Paracelsus kaunokirjallisuudessa

Mika Waltari on kirjoittanut näytelmän Paracelsus Baselissa. Näytelmän henkilöt ovat suurimmaksi osaksi historiallisia, ja myös monet sen tapahtumat perustuvat tutkittuun historiaan. Siinä Paracelsus kuvataan miehenä, joka puolustaa tieteen vapautta ja riippumattomuutta kirkosta, empiiristä tutkimusta sekä kansankielen käyttöä latinan asemesta. Paracelsuksen parannusmenetelmät eivät perustu koululääketieteeseen vaan kansan tietoon, ja hän on kokeillut yrttejä ja menetelmiä itseensä varmistaakseen niiden tehon. Panu Rajalan mukaan hänen metodinsa muistuttavat nykyaikaisia, vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Hänessä on sekä huijarin että neron ominaisuuksia. Paracelsus Baselissa aukaisi uraa Waltarin laajoille historiallisille romaaneille, etenkin Mikael Karvajalalle, jossa Paracelsus myös esiintyy.[19][20] [21]

Lähteet
  • Forsius, Arno: Ihmisiä lääketieteen historiassa. Helsinki: Suomen lääkäriliitto, 2001. ISBN 951-9433-43-0. sivut 60–62
  • Foster William: Kemian tarina. WSOY, 1934.
  • Haubrich William S.: Medical meanings – A glossary of word origins. A Harvest/ HBJ Book, 1984, 1. p. ISBN 0-15-658572-3. (englanniksi)
  • Hirvonen Leo: Lääketieteen historia. Recallmed, 1987. ISBN 951-9221-09-3.
  • Hudson John (suom. Pietiläinen Kimmo): Suurin tiede – kemian historia. Art House, 1995. ISBN 951-884-171-3.
  • Toim: Joutsivuo, Timo ja Mikkeli, Heikki: Renessanssin tiede. Vammala: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2000. ISBN 951-746-220-4.
  • Koskiluoma, Maaria: Mika Waltarin näytelmät. Teoksessa Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen s. 93–140. Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11565-7.
  • Koulu, M, Tuomisto, J: Farmakologia ja Toksikologia. Medicina, 2007, 7. p. ISBN 978-951-97316-2-9. Verkkoversio 6. p. (pdf) (viitattu 18.9.2008).
  • Lindstedt, Risto & Vahtokari, Reijo: Mika Waltari. Muukalainen maailmassa. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-32457-8.
  • Paracelsus (näköispainos): Archidoxes of Magic. Lontoo: Askin Publ., 1975. ISBN 0-9503876-2-2.
  • Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23014-6.

Viitteet
  1. Tieteen kuvalehti Historia 11/2014, s. 77
  2. Haubrich s. 134–135, 178.
  3. Toim: Joutsivuo, Timo ja Mikkeli, Heikki: Renessanssin tiede. Vammala: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2000. ISBN 951-746-220-4. s. 88
  4. Foster s. 7
  5. Hugh D. Crone: Paracelsus, the Man Who Defied Medicine: His Real Contribution to Medicine books.google.fi. Viitattu 9.4.2008. (englanniksi)
  6. Hirvonen s. 114
  7. Forsius Arno, Ihmisiä lääketieteen historiassa. 2001 s. 60–62
  8. Hudson s. 54
  9. Hirvonen s. 115
  10. Foster s. 8
  11. Hudson s. 52
  12. Suomen Farmasian Historia, s. 22
  13. Suomen Farmasian Historia, s. 27
  14. Magiasta lääketieteeseen – Paracelsus ja lääketieteellinen kemia, Sinebrycoffin Taidemuseo 2004 s. 41–44
  15. Paracelsus s. 60–63
  16. Koulu & Tuomisto s. 113
  17. William Foster: Kemian tarina, s. 366. WSOY, 1934.
  18. Hudson s. 55
  19. Koskiluoma 1982 s. 96–99
  20. Lindstedt & Vahtokari 2008 s. 73
  21. Rajala 1998 s. 161–163

    Kirjallisuutta
    • Eskelinen, Kirsi: Magiasta lääketieteeseen – tiede ja usko 1500–1700 -luvun taiteessa. Helsinki: Sinebrychoffin taidemuseo, 2004. ISBN 951-53-2571-4.
    • Peldan Kerttu: Suomen Farmasian Historia. Helsinki: Suomen Farmaseuttinen Yhdistys, 1967.

    Aiheesta muualla
    Renessanssifilosofia
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.