Papukaijalinnut

Kaikki papukaijalinnut ovat pääasiallisesti kasvinsyöjiä. Lajit voidaan jakaa neljään ryhmään sen mukaan, mitä ne pääasiallisesti syövät: siemensyöjiin, meden ja siitepölyn syöjiin, hedelmiensyöjiin ja lehtiensyöjiin. Lisäksi osa lajeista voidaan luokitella kaikkiruokaisiksi, jotka syövät yhtä tai useampaa kasviruokaa sekä lisäksi runsaasti eläinproteiinia. Puhtaimmin kaikkiruokaisia papukaijalajeja on Uudessa-Seelannissa.[9]

Papukaijalintuja elää luonnonvaraisina useimmissa lämpimissä maissa, muun muassa Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Länsi-Afrikassa. Suurin osa lajeista on kotoisin Australiasta ja Keski- ja Etelä-Amerikasta. Ainoa Pohjois-Amerikassa alkuperäisenä elävä laji oli karolinanaratti, joka on nykyään kuollut sukupuuttoon.

Moni laji on levinnyt alkuperäisen elinalueensa ulkopuolelle: varsinkin munkkiarattia ja kauluskaijaa tavataan runsaasti lähes kaikissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa. Erikoisuutena on myös amatsonien muodostama pieni kanta Stuttgartissa. Myös Yhdysvalloissa monet papukaijalajit ovat muodostaneet melko pysyviä kantoja, kuten punapääaratit sukulaislajeineen San Fransiscossa, ruusukaijaset Arizonassa ja useampi amatsonilaji Kaliforniassa.[10]^{tarvitaan parempi lähde}

Useimmat papukaijalintulajit ovat yksiavioisia. Ne viettävät aikansa yhden kumppanin seurassa, ja koiraslintu on kumppaninsa poikasten isä, eli naaraat eivät tee syrjähyppyjä. Pariskunta on yleensä yhdessä monen pesinnän ajan, aina kumppanin kuolemaan asti. Pesintöjen välillä linnut saattavat elää parvessa, mutta ne palaavat kumppaninsa kanssa taas yhteen uudeksi pesimäkaudeksi.[11]

Papukaijapariskunta pesäkolossaan.

Useimmat papukaijalinnut tekevät pesänsä jonkinlaiseen valmiiseen koloon, jonka ne löytävät useimmiten puusta. Suurikokoisimmat papukaijat löytävät riittävän suuria pesäkoloja vain suurista ja vanhoista puista. Jotkin lajit pesivät kallionkolossa, jotkin rakentavat pesänsä risuista, ja jotkin kaivertavat pesänsä puuhun, rinteeseen, maahan, kasvillisuuden sekaan tai termiittikekoon.[12]

Koiras etsii yleensä pesäkolon kumppanilleen. Naaras sisustaa kolon ja yleensä hautoo munat yksin, samalla kun koiras hakee sille ja poikasille ruokaa. Eri papukaijalajit munivat eri määrän munia. Emo hylkää munat noin joka toisessa pesinnässä. Munat kuoriutuvat eri aikoina, joten pesässä on usein erikokoisia poikasia. Kuoriutuneista poikasista 40–80 prosenttia selviytyy pesästä hengissä. Pesästä lähteneistäkin poikasista jopa 80 prosenttia kuolee muutaman viikon tai kuukauden sisällä. Poikaset jättävät vanhempansa vasta kuukausien kuluttua pesästä lähdettyään ja kokoontuvat nuorisoparviksi.[12]

Pienet papukaijat saavuttavat sukukypsyytensä joskus jo ensimmäisenä elinvuonnaan, suurimmat papukaijat vasta neli- tai viisivuotiaina.[12]

Jotkin papukaijalajit ovat hyvin pitkäikäisiä. Suurimmat lajit voivat elää vankeudessa keskimäärin yli 50-vuotiaiksi. Keskimäärin yli kymmenvuotiaaksi elää kuitenkin vain joka kolmas papukaijalaji.[12] Guinnessin ennätyskirjan mukaan vanhin yksilö oli arokakadu Cookie, joka kuoli vähintään 82 vuoden iässä. Cookie oli eläintarhaan saapuessaan arviolta jo vuoden ikäinen, joten se saattoi kuollessaan olla 83-vuotiaskin.[13]

• Toft, Catherine a. & Wright, Timothy F.: Parrots of the Wild. University of California Press, 2015. ISBN 978-0-520-96264-4.

• City Parrots