Papua-Uusi-Guinea

Laen ilmasto. Punaisen alueen yläreuna kuvaa päivän keskilämpötilaa (asteikko vasemmalla) ja pinta-ala vuoden lämpösummaa. Siniset palkit (asteikko oikealla) kuvaavat kuukausittaista sademäärää. Vuotuinen sademäärä on 4 581 mm.

Papua-Uuden-Guinean ilmasto on trooppinen, ja lämpötilan vaihtelu on varsin pientä. Alankoalueilla vuoden korkein lämpötila on keskimäärin 30–32 astetta ja matalin 23–24 astetta. Ylänköalueilla on kuitenkin selvästi viileämpää, ja kuuraa esiintyy säännöllisesti yli 2 100 metrin korkeudessa. Päivälämpötila ylittää yleensä 22 asteen ajan.[4]

Papua-Uusi-Guineassa on sadekausi marraskuulta huhtikuulle ja kuivakausi toukokuulta lokakuulle. Esimerkiksi Port Moresbyssä sadekauden aikana tulee 78 prosenttia vuoden sadannasta. Valtion pohjoisosassa vaikuttaa läntisen Tyynenmeren lämmin merivesi, joka tuo sateita ympäri vuoden. Kaviengissa vuotuinen sadanta 3 150 millimetriä, kun se Port Moresbyssä on 1 190 millimetriä.[8] Monin paikoin ylittyy kuitenkin 2 500 millimetrin vuosisadannan raja, ja Papua-Uusi-Guinea onkin yksi maailman kosteimpia alueita. Sen ilmastoon vaikuttavat pasaatituulet sekä Etelä-Tyynenmeren kohtaamisvyöhyke. El Niño puolestaan tuo säännöllisesti kuivempia kausia.[9] Taifuunit aiheuttavat joulukuun ja maaliskuun välisellä jaksolla toisinaan tuhoisia tulvia ja eroosiota.[10]

FAO:n mukaan Papua-Uuden-Guinean pinta-alasta 63,4 prosenttia oli vuonna 2010 metsän peitossa. Tästä peräti 91,2 prosenttia on aarniometsää. Metsän osuus on kuitenkin pienenemässä, sillä vuosien 1990–2010 metsästä katosi 8,9 prosenttia.[11] Uuden-Guinean saaren trooppiset sademetsät on maailman kolmanneksi laajin sademetsäkeskittymä Amazonin ja Kongon altaan jälkeen. 80 prosenttia Papua-Uuden-Guinean metsistä on sademetsää.[12] Etelärannikolla ja pääkaupungin Port Moresbyn seudulla on kuivempaa trooppista kuivametsää ja savannikasvillisuutta sekä paikoin monsuunimetsää. Ylängöillä kasvaa muun muassa tammia, pyökkejä sekä mäntyjä, ja korkeimmilla vuorilla yli 3 400 metrin korkeudessa on karua alpiinista kasvillisuutta. Vuorten huiput ovat paljaita.[13] Pääsaaren rannikolla, etenkin Papuanlahden jokisuistoalueella, on mangrovemetsää.[14]

Uusi-Guinea on maantieteellisesti Indo-Australian tektonisen laatan pohjoinen jatke, joka liittyy Australiaan Torresinsalmen kohdalla kulkevan kapean kilven kautta. Vesien ollessa matalammalla muun muassa jääkausien aikana Uuden-Guinean ja Australian välillä on ollut maayhteys. Niinpä niiden eläimistö onkin kovin samanlainen; molemmilla elää suuria määriä kotoperäisiä pussieläimiä, kuten kenguruita ja vompatteja.[15] Sademetsissä elää yli 3 000 kämmekkäkasvilajia sekä noin 700 lintulajin joukossa harvinaisia paratiisilintuja,[16] jollainen esiintyy myös maan lipussa.[17]

Papua-Uuden-Guinean suurimmat ympäristöongelmat ovat sademetsien hävitys, kaivosten aiheuttamat saasteet ja vaikeat kuivuudet. Kansallispuistojen perustaminen on ollut hidasta, koska hallitus ei ole halunnut puuttua maanomistuskäytäntöihin.[5]

Asumus viidakon reunassa. Tutkimusmatkailijan piirros vuodelta 1887.

Uudelta-Guinealta on löydetty merkkejä ihmisasutuksesta ainakin 60 000 vuoden takaa. Väestö saapui todennäköisesti Kaakkois-Aasiasta ja perusti saarelle yksinkertaisen, maatalouspohjaisen sivilisaation. Noin 3 000 vuotta sitten austronesialaiset kansat levittäytyivät Indonesian saarilta Uuteen-Guineaan, varsinkin sen pohjoisrannikolle.[18] Ihmiset asettuivat pieniin ryhmiin, joiden asuinpaikkoja erotti läpitunkematon metsä. Siksi heille kehittyi lukuisia erilaisia kieliä, eikä saarelle syntynyt keskushallintoa tai monimutkaisia yhteiskuntarakenteita.[19]

Eurooppalaiset tulivat saarelle 1500-luvulla ja antoivat sille sen nykyisen nimen – papua on johdettu malaijinkielisestä sanasta, joka kuvastaa kiharia, melanesialaisia hiuksia, ja Uusi-Guinea-nimen antoivat espanjalaiset tutkimusmatkailijat, joiden mielestä saaren väestö muistutti läntisen Afrikan guinealaisia. Saaren sisäosat pysyivät pitkään huonosti tunnettuina. Laajoja alueita sisämaassa luultiin asumattomiksi, kunnes 1930-luvulla ensimmäiset lentokoneet kulkivat alueen yli ja niistä voitiin todeta siellä olleen varsin tiheäänkin asuttuja ja viljeltyjä alueita, joiden asukkaat olivat siihen saakka olleet täysin eristyksissä muusta maailmasta.[20]

Alankomaat otti vuonna 1828 haltuunsa Uuden-Guinean saaren nykyisin Indonesialle kuuluvan länsiosan, mutta itäosaa ei otettu siirtomaahallintaan vielä muutamaan vuosikymmeneen. Brittiläinen John Moresby kartoitti 1870-luvulla saaren kaakkoisosaa, mutta eurooppalaiset plantaasiomistajat siirtyivät 1880-luvulla Uuden-Britannian ja Uuden-Irlannin saarille. Saksan Uuden-Guinean kauppakomppania otti vuonna 1884 haltuunsa Uuden-Guinean koillisosan ja britit kakkoisosan.[21] Saksan hallitus otti 1899 haltuunsa kauppakomppanian alueen ja nimesi sen Saksan Uudeksi-Guineaksi. Vuonna 1906 Britannia luovutti Australialle hallinnoimansa kaakkoisosan, Brittiläisen Uuden-Guinean.[22]

Ensimmäisessä maailmansodassa Australia miehitti myös maan Saksalle kuuluneen osan, joka vuodesta 1921 lähtien oli Australian hallinnassa Kansainliiton mandaattialueena.[23] Australia hallinnoi kuitenkin Uuden-Guinean ja Papuan territorioita erillisinä alueina. Papuan kuvernööri Hubert Murray ei pyrkinyt kehittämään aluetta, mutta Uuden-Guinean territorion talouteen ja yhteiskuntaan vaikutti valtaisasti 1920-luvulla tehty kultalöytö.[21]

Japani valloitti osia molemmista alueista toisessa maailmansodassa vuonna 1942.[24] Japanin tukikohta oli Rabaulissa, ja japanilaiset yrittivät vallata koko saaren. He eivät kuitenkaan päässet Port Moresbyyn asti, ja tappio Korallimeren taistelussa esti aiheet maihinnoususta. Japanilaiset antautuivat pääsaarella elokuussa 1945.[21] Koillisosasta tehtiin YK:n huoltohallintoalue, joka vuonna 1949 yhdistettiin saaren Australialle jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kuuluneen kaakkoisosan eli Papuan kanssa Papuan ja Uuden Guinean territorioksi.[23]

Sir Michael Somare vuonna 2009.

Australia alkoi 1960-luvulla kansainvälisen paineen seurauksena valmistaa Papua-Uutta-Guineaa itsenäisyyteen.[21] Vuoden 1972 vaalien jälkeen Michael Somare muodosti ministeriön, jonka tavoitteena oli johtaa Papua-Uusi-Guinea asteittain itsehallinnon kautta itsenäisyyteen. Maa saikin itsehallinnon 1. joulukuuta 1973 ja itsenäisyyden 16. syyskuuta 1975, ja Somaresta tuli sen ensimmäinen pääministeri.[24] Siihen tulivat siis kuulumaan ne osat Uutta-Guineaa ja sen lähisaaria, jotka 1900-luvun alussa olivat olleet Saksan tai Britannian alaisuudessa. Uusi valtio liittyi Brittiläiseen kansainyhteisöön.[19]

Papua-Uuden-Guinea itsenäisyyden ensimmäinen paha kriisi syntyi Bougainvillen saarella, joka julistautui jo syyskuussa 1975 itsenäiseksi Pohjoisten Salomonsaarten tasavallaksi mutta palasi seuraavana vuonna. Tämän jälkeen separatistinen liike pysyi pitkän pinnan alla, mutta vuoden 1988 lopulla kaivosten aiheuttamat ympäristötuhot, kaivosteollisuuden rasismi, pääsaarelaisten suuri määrä ja kaivostulojen epätasainen jakaminen synnytti useita erimielisyyksiä. Bougainvillen konflikti vallankumouksellisen armeijan ja hallituksen joukkojen kanssa kesti vuoteen 1997, ja sen aikana kuoli 7 000 – 20 000 ihmistä.[21][24] Vuonna 2001 allekirjoitettiin rauhansopimus, johon sisältyi lupaus kansanäänestyksestä 10–15 vuoden kuluttua. Vuonna 2006 saari valitsi ensimmäisen autonomisen hallituksen, ja entisestä kapinallisjohtajasta Joseph Kabuista tuli Bougainvillen presidentti.[24]

Vuonna 1997 El Niñoon liittyvä kuivuus aiheutti nälänhädän, joka surmasi yli tuhat ihmistä. Vuonna 1998 tuli kolme tsunamia, jotka tappoivat 3 000 henkeä. Vuonna 2007 trooppinen sykloni Guba ja sen aiheuttamat tulvat ajoivat tuhansia ihmisiä kodeistaan ja 163 ihmistä kuoli.[24]

Alkukesästä 2011 kolmatta kauttaan hallinnut pääministeri Michael Somare erotettiin virastaan määräajaksi vuosikymmenten takaisten väärinkäytösepäilyjen vuoksi. Hän erosi sen jälkeen itse terveyssyihin vedoten, ja tilalle valittiin Peter O’Neill. Somare palasi syyskuussa takaisin Singaporesta ja ilmoitti, että hän ei ollut eronnut vapaaehtoisesti. O’Neillin ja Somaren välienselvittely ratkesi vasta kesällä 2012, kun Somare tunnusti tappionsa parlamenttivaaleissa.[24]

Papua-Uusi-Guinea lupasi kesällä 2013 ottaa vastaan Australiaan veneellä päässeitä turvapaikanhakijoita rahallista korvausta vastaan. Manuksen saarella rakennettiin vastaanottokeskus, joka suljettiin marraskuussa 2017. Siellä tapahtui helmikuussa 2014 väkivaltaisuuksia, joissa kuoli yksi turvapaikanhakija ja 77 loukkaantui. Papua-Uuden-Guinean korkein oikeus päätti huhtikuussa 2016, että laitos oli perustuslain vastainen.[24]

Pienkone Haian lentokentällä.

Vaikeakulkuisen maaston takia lentokone on tärkein matkustusväline Papua-Uudessa-Guineassa. Vuoden 2010 arvion mukaan maassa on peräti 562 lentokenttää, joista vain 21 on päällystettyjä ja loput enimmäkseen alle kilometrin pituisia maastoon raivattuja tasaisia aukioita. Rautateitä ei ole lainkaan ja päällystettyjä teitä vain alle 3 000 kilometriä. Teistä merkittävin on pohjoisrannikon suurimmat kaupungit keskusylängön asutuskeskuksiin yhdistävä Highlands Highway. Teillä liikennöi yksityisin varoin liikennöityjä ajoneuvoja, tavallisimmin pikkubusseja, jotka toimivat ennaltamääräämättömin aikatauluin kulkevina linja-autoina. Rannikkoseuduilla samanlaista toimintaa harjoittavat lasikuituiset ”banaaniveneet”, jotka kuljettavat ihmisiä rannikkokylistä ja -kaupungeista toiseen.[31] Merkittävimmät satamakaupungit ovat Kieta, Lae, Madang, Wewak ja Rabaul.

Vaikeakulkuisuuden takia myös tietoliikenneyhteyksiä on ollut vaikea luoda. Matkapuhelimien yleistyminen ja satelliittiyhteydet ovat vihdoin tuoneet televisio- ja puhelinyhteydet myös maaseudulle. Kansallinen yleisradioyhtiö aloitti televisiolähetykset vuonna 2008.[32] Internet leviää nopeasti: vuonna 2009 maassa oli 120 000 internetin käyttäjää, ja blogien pitäminen on suosittua.[33]

Papua-Uuden-Guinean vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan maassa asui 7 275 324 ihmistä.[34] YK:n arvion mukaan asukasluku vuonna 2020 oli noin 8,95 miljoonaa.[35] Väestönkasvu on kohtalaista, ja vuoden 2018 tilastojen perusteella noin kolmasosa väestöstä on alle 15-vuotiaita.[36]

Papua-Uusi-Guinea on eräs maailman vähiten kaupungistuneista maista: YK:n tilastojen mukaan 13,2 prosenttia väestöstä asui vuonna 2018 kaupungeissa. Vain Burundissa kaupunkien osuus oli pienempi.[37] Pääkaupungin Port Moresbyn asukasluku vuonna 2011 oli 364 125.[34] Seuraavaksi suurimmat kaupungit olivat selvästi pienempiä: Laessa oli 88 608 asukasta, Madangissa 35 971 asukasta ja Mount Hagenissa 32 830 asukasta.[38] 40 prosenttia väestöstä asuu keskusylängöllä, jossa maanviljely on pääelinkeinona. Loput väestöstä asuu lähinnä rannikolla ja jokien varsilla. 1990-luvulta lähtien kaupunkeihin on alkanut virrata ihmisiä maaseudulta. Pääkaupungissa tämä on merkinnyt slummialueiden syntymistä kaupungin laitamille, työttömyyden pahenemista sekä muita sosiaalisia ongelmia.[39]

Papua-Uudessa-Guinean väestö on etnisesti yksi maailman monimuotoisimmista, ja maassa puhutaan yli 850 kotimaista kieltä.[40] Suurin osa väestöstä on melanesialaisia, mutta pääsaaren ulkopuolella on pieniä mikronesialaisia ja polynesialaisia yhteisöjä. Maahanmuuttajien määrä on varsin pieni. Suurin osa siirtomaa-ajan australialaisista ja jo ennen ensimmäistä maailmansotaa maahan muuttaneista kiinalaisten jälkeläisistä on muuttanut 1900-luvun lopulla Australiaan. Papua-Uudessa-Guineassa asuu kuitenkin edelleen jonkun verran australialaisia, kiinalaisia ja filippiiniläisiä.[36]

Tiheä metsä, vuolaat joet ja vuoristo ovat aiheuttaneet väestön jakautumisen sadoiksi eristäytyneiksi heimoiksi, joista lähes jokaisella on oma kielensä. Eri kieliä arvellaan olevan noin 850, ja niistä noin 350–400 on sukua keskenään. Monilla kielillä on vain muutamia satoja tai tuhansia puhujia, mutta esimerkiksi engaa puhuu yli 130 000 ihmistä.[39] Osa kielistä kuuluu austronesialaisiin kieliin, mutta osa on luokiteltu papuakieliin, joka ei kuitenkaan muodosta yhtenäistä kielikuntaa.[36][41] Hallinnon ja talouden kielenä käytetään englantia, mutta enemmän äidinkielisiä puhujia on sen kreolimuunnoksella tok-pisinillä, jolla on myös virallisen kielen asema. Tok-pisin on saanut vaikutteita paikallisista kielistä, saksasta ja englannista. Kauppakielenä käytetään myös hiri-motua, jota Port Moresbyn ympäristössä puhuttiin 1880-luvulla.[36]

Suurin osa väestöstä on kristittyjä. Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan katolisia oli 26,0 prosenttia, luterilaisia oli 18,4 prosenttia, seitsemännen päivän adventisteja 12,9 prosenttia, helluntailaisia 10,4 prosenttia ja muita kristittyjä 27,9 prosenttia. Muihin kirkkokuntiin kuului 1,3 prosenttia kansasta. Vaikka tilastollisesti väestöstä suurin osa kuuluu johonkin levitettyyn uskontoon, perinteiset uskomukset ja rituaalit ovat edelleen laajalle levinneitä.[36]

Papua-Uuden-Guinean vähintään 15-vuotiaista asukkaista lukutaitoisia oli YK:n kehitysohjelma UNEPin mukaan 64,2 prosenttia vuonna 2015.[42] Lukutaidon kehittäminen kuuluu opetusministeriön alaisen kirjastojen ja arkistojen viraston (engl. Office of Libraries and Archives, OLAB) tehtäviin; saman viraston osana toimivat myös Papua-Uuden-Guinean kansalliskirjastosta vastaava kirjastopalvelu ja kansallisarkisto.[43][44][45]

Keskimääräinen elinajanodote oli vuonna 2011 naisille 68,6 vuotta ja miehille 64 vuotta. Yksi äiti saa keskimäärin 3,46 lasta.

Maan HIV-tilanne on ollut Oseanian pahimpia, mutta vuoden 2009 lukujen mukaan tilanne oli tasaantumassa. Viruksen kantajiksi laskettiin nyt 0,92 prosenttia aikuisväestöstä.[46] Vuonna 2007 oli arvioitu, että HIV:n kantajia oli noin 1,5 prosenttia aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 54 000 henkeä. Määrä oli yli viisinkertaistunut vuodesta 2001. Antiretroviraalilääkitystä olisi tarvinnut noin 5 900 henkeä, mutta sitä sai alle puolet heistä, noin 2 300 henkeä.[47]

Papua-Uusi-Guinea on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1976. Se ei ole toistaiseksi saanut mitaleita.[53] Maan miesten jalkapallomaajoukkue oli syyskuussa 2021 Fifan rankingissa 164. sijalla.[54] Maassa oli helmikuussa 2011 463 joukkuetta ja niissä yhteensä 68 800 rekisteröityä pelaajaa.

Papua-Uuden-Guinean kansallislaji on rugby league, jossa maa on osallistunut myös Rugby League World Cupiin. Maasta on tullut ulkomaalaisiin sarjoihin monia rugby leaguen ammattilaispelaajia, joista tunnetuin on Marcus Bai. Toinen tunnettu urheilusankari on uimari Ryan Pini, joka on voittanut Kansainyhteisön kisoissa kultaa.[55]