Papin päiväkirja

Bresson otti Georges Bernanosin romaaniin Maalaispapin päiväkirja pohjautuvan projektin, kun kaksi muuta yritystä tuottaa elokuva romaanista oli hylätty vuonna 1947. Bernanos ei ollut hyväksynyt Jean Aurenchen ja Pierre Bostin eikä Père Brückbergerin kirjoittamaa hahmotelmaa. Bernanos kuoli 1948, minkä jälkeen tuottaja Pierre Gérin pyysi Bressonia tekemään romaanista elokuvan. Gérin kuitenkin hylkäsi Bressonin käsikirjoituksen.[2] Bresson piti oikeudet romaaniin ja viimeisteli käsikirjoituksen. Hän vetosi Bernanosin kirjallisten asioiden asiainhoitajaan Albert Béguiniin, joka oli myös vaikutusvaltainen Esprit-lehden toimittaja. Béguin hyväksyi käsikirjoituksen ja etsi elokuvalle tuottajan, hiljattain perustetun kansallisen tuotantotoimiston Union Générale Cinématographiquen.[3]

Bresson valitsi useiden hakijoiden joukosta pääosan esittäjäksi sveitsiläisen Claude Laydun. Bresson ja Laydu tapasivat joka sunnuntai runsaan vuoden ajan keskutellakseen roolista. Laydu asui myös hetken luostarissa tottuakseen papin vaatetukseen ja tapoihin.[3] Elokuva kuvattiin pienessä kylässä Pas-de-Calais'ssa, ja Bresson käytti lähes jokaisessa roolissa amatöörinäyttelijöitä.[4]

Papin päiväkirja sai ensi-iltansa vuonna 1951.[1] Ranskan lehdistö kirjoitti laajasti elokuvan tuotannosta ja ensi-illasta ja markkinoi sitä erityisesti uudelle katsojakunnalle: intellektuelleille ja uskonnollisille.[3] Papin päiväkirja menestyi hyvin elokuvateattereissa, ja kriitikot pitivät siitä.[1] Elokuva palkittiin Ranskassa Louis Delluc -palkinnolla, ja se sai palkintoja myös Venetsian elokuvajuhlilla.[3] Yhdysvalloissa se sai ensi-iltansa hieman myöhemmin, ja National Board of Review valitsi sen vuoden 1954 parhaimpien ulkomaalaisten elokuvien joukkoon.[4]

Papin päiväkirjan merkitys Bressonin omassa tuotannossa on suuri. Hän sovelsi siinä ensimmäistä kertaa monia tuotannolleen tyypillisiä elementtejä, kuten "malleiksi" (modèle) kutsumiensa amatöörinäyttelijöiden käyttämistä ammattilaisten sijasta.[1] Mallit eivät Bressonin elokuvatyylissä näyttele eivätkä ilmaise mitään vaan lausuvat vain vuorosanansa. Myöhemmin Bresson on todennut mallien käyttämisen oman tyylinsä kulmakiveksi.[5]

Elokuvan kuvaaja Léonce-Henri Burel vaikutti Bressonin tulevien elokuvien tyyliin. Burel oli kokenut kuvaaja, joka oli työskennellyt muun muassa Abel Gancen kanssa elokuvissa Minä syytän, Pyörä ja Napoléon. Burelin ehdottoman tekniikan avulla Bresson sai Papin päiväkirjaan kontrastin pieneksi. Bressonin myöhempi askeettinen tyyli saikin vaikutteita Burelin ideoista.[6]

Papin päiväkirjan ansiosta Bresson sai maailmanlaajuista mainetta, ja Cahiers du cinéma -lehden toimittaja François Truffaut kutsui häntä sukupolvensa merkittävimpiin kuuluvaksi auteuriksi.[6]

Vuonna 1979 kolmekymmentä suomalaista elokuva-arvostelijaa ja -asiantuntijaa teki kukin luettelon kaikkien aikojen sadasta merkittävimmästä elokuvasta, ja Papin päiväkirja oli mukana heistä kahdeksan listalla[7].

• Cunneen, Joseph E.: Robert Bresson: A Spiritual Style in Film. New York: Continuum International Publishing Group, 2003. ISBN 0-8264-1471-0. Google-kirjat (viitattu 27.3.2011). (englanniksi)
• Pönni, Antti: Robert Bresson elokuvateoreetikkona. Lisensiaatintutkielma. Turun yliopisto, 2005. Teoksen verkkoversio (viitattu 27.3.2011). ^{[vanhentunut linkki]}

• Papin päiväkirja Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• Papin päiväkirja Elonetissä.