Panhuilu

Panhuilu on puhallinsoitin, aerofoni, joka koostuu useasta erimittaisesta, vierekkäin kiinnitetystä suljetusta pillistä. Pillien määrä voi olla neljästä 18:aan. Pillit ovat toisesta päästään umpinaisia tai sisältä tukittuja, eikä niissä ole sormiaukkoja. Soitinta soitetaan pitämällä sitä molemmilla käsillä ja puhaltamalla pillien päihin. Pitkään tai paksuun pilliin puhallettaessa saadaan matalampi ääni kuin lyhyeen tai kapeaan puhallettaessa. Panhuilussa on syvä ja rikas ääni.[1][2]

Perulais-yhdysvaltalainen Fredy Pasco soittamassa amerikkalaista panhuilua sikua eli zampoñaa.

Panhuiluja on erilaisia eri puolilla maailmaa, ja panhuilua voidaankin kutsua pikemminkin huilutyypiksi kuin yhdeksi soittimeksi. On mahdollista, että panhuilu on keksitty useassa paikassa itsenäisesti.[2] Myös soittimen nimi vaihtelee kulttuureittain: esimerkiksi muinaiskreikassa se on syrinks (σῦριγξ),[3] Moldovassa nai ja inkoilla siku tai zampoña.

Panhuilua soittivat jo muinaiset kreikkalaiset, etenkin arkadialaiset paimenet. Soitin esiintyy tiheään kreikkalaisessa taiteessa. Varhaisinta sen käyttö oli Kykladeilla kolmannella vuosituhannella eaa. Kreikkalaisessa mytologiassa soittimen keksijäksi nimetään Pan, arkadialainen paimenten jumala.[4] Pan rakastui nymfiin nimeltä Syrinks ja alkoi tavoitella tätä. Juuri kun Pan sai Syrinksin kiinni, ylijumala Zeus pelasti nymfin muuttamalla tämän ruo’oiksi. Raivostunut Pan hajotti ruo’ot kappaleiksi mutta katui pian ja alkoi suudella rikkomiaan ruokoja, menetettyä rakastaan. Samalla hän huomasi, kuinka ruo’onkappaleista lähti ääniä hänen puhaltaessaan niihin. Hän valmisti ruo’oista soittimen ja nimesi sen menettämänsä nymfin mukaan.[1]

Tunnettuja panhuilisteja ovat muun muassa romanialainen Gheorghe Zamfir, moldavialainen Vasili Iovu ja suomalainen Stefan Stanciu.