Panaman kanava

Kanavan Tyynen valtameren puoleisessa päässä Panamanlahdella on ankkurointipaikka, jossa laivat odottavat vuoroaan. Aluksi kuljetaan sisääntuloväylää 11 kilometriä ja saavutaan Americas-sillalle (Puente de las Américas, ent. Thatcher Ferry Bridge), jota pitkin Panamericana-valtatie ylittää kanavan.

Sillalta jatketaan viisi kilometriä ruopattua jokiuomaa pitkin ja saavutaan Mirafloresin suluille. Näillä kaksivaiheisilla suluilla alukset nousevat 16,5 metriä ylemmäksi Mirafloresin tekojärveen. Pedro Miguelin sulussa alukset nousevat vielä 9,4 metriä ja saapuvat 12 kilometriä pitkään Gaillardin leikkaukseen[1] (= Culebra, suom. ’käärme’), joka on kaivettu vedenjakajan poikki.

Gaillardin leikkauksen jälkeen reitti jatkuu Gatúnin tekojärvellä. Tällä 26 metrin korkeudella kanava kulkee 38 kilometriä.

Gatúnin kolmella sululla laskeudutaan Atlantin valtameren puolelle Karibianmereen. Täällä oleva Limóninlahti on luontainen satama ja toimii laivojen odotuspaikkana.

Laivan kulku kanavassa kestää keskimäärin noin yhdeksän tuntia.[1]

Panaman kanavan sulut ovat parillisia,[1] joten laivaliikenne kulkee samanaikaisesti molempiin suuntiin. Gaillardin leikkauksessa suuret laivat joutuvat turvallisuuden takia tosin kulkemaan vain yhteen suuntaan kerrallaan.

Sulkukammiot ovat 33,53 metriä leveitä ja 320 metriä pitkiä. Niiden käyttökelpoinen pituus on 304,8 metriä.[1] Kammioiden koon mukaan määräytyy kanavaa käyttävien laivojen suurin mahdollinen koko, josta käytetään nimitystä Panamax.

Sulkukammion täyttäminen kestää noin kahdeksan minuuttia, ja siihen tarvitaan 101 000 kuutiometriä vettä. Gatúnin sulkujen sulkuporttien korkeus on 21 metriä ja paino 745 tonnia. Massiivisesta koostaan huolimatta niiden avaamiseen ja sulkemiseen riittää 30 kilowatin moottori.

Suluissa laivoja vedetään pienillä sähkövetureilla, niin sanotuilla muuleilla, jotka kulkevat sulun molemmilla reunoilla.[1] Veturien voimakkaiden vinssien avulla laiva pidetään myös sulun keskellä. Laivojen siirtely on tarkkaa työtä, sillä Panamax-kokoisen laivan sivuilla on vain 60 senttimetriä vapaata tilaa.

Kanavan käytöstä peritään maksu laivan uppouman mukaan. Maksu vaihtelee 2,26 dollarista 2,96 dollariin tonnia kohden. Konttialuksilta peritään 49 dollaria jokaista kuuden metrin (20 jalan) konttia kohden. Keskimääräinen käyttömaksu laivaa kohden on 54 000 dollaria. Kanavan suurin käyttömaksu, 375 600 dollaria, perittiin 14. huhtikuuta 2010 Norwegian Cruise Linen siirtomatkalla olleesta Norwegian Pearlista.[3] Ennen Norwegian Pearlia ennätystä oli pitänyt Disney Cruise Linen alus Disney Magic vuonna 2008 saamallaan 331 200 dollarin käyttömaksulla.[3][4] Kanavan pienin peritty käyttömaksu oli 36 senttiä, jonka maksoi amerikkalainen seikkailija Richard Halliburton uidessaan kanavan läpi vuonna 1928.[5]

Suluilla laivoja siirtelevien veturien käytöstä peritään maksu sen mukaan, montako hinausvaijeria tarvitaan. Iso laiva saattaa tarvita kuusi veturia ja 12 vaijeria. Tällöin maksu on 12 kertaa 200 dollaria, eli 2 400 dollaria.

Pääartikkeli: Panaman kanavan historia

Panaman kanavan historian ensimmäinen askel otettiin jo vuonna 1513, kun espanjalainen tutkimusmatkailija Vasco Núñez de Balboa ylitti Panamankannaksen ensimmäisenä eurooppalaisena. Sen aikainen tekniikka ja tietämys eivät kuitenkaan vielä riittäneet edes aloittamaan kanavan rakentamista.[6]

Varsinainen kanavahanke alkoi virallisesti vuonna 1880, kun ranskalainen insinööri Ferdinand de Lesseps päätti aloittaa kanavan rakentamisen kannaksella.[7] Ajatus kanavan rakentamisesta Nicaraguaan oli myös ollut esillä, sillä maan suurimmalta järveltä Nicaraguanjärveltä ei olisi ollut vaikeata päästä Karibianmereltä Tyynellemerelle[6]. Kanava kuitenkin rakennettiin Panamaan, sillä kannas on siellä kapeampi kuin missään muualla Keski-Amerikassa.

Vuoteen 1889 mennessä ranskalaisten hanke oli törmännyt moniin ongelmiin. Lukuisat onnettomuudet, kanavan yhtiön rahoituskriisi ja korruptioskandaalit pakottivat Ranskan luopumaan keskeneräisestä kanavahankkeesta vuoden 1889 lopussa.[6]

Vuonna 1903 Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt osti Ranskalta keskeneräisen kanavatyömaan hintaan 40 miljoonaa dollaria. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1904, ja kanava avattiin liikenteelle vuonna 1914.[7]

Panaman kanavaa rakennetaan vuonna 1907.

Yhdysvallat hallinnoi kanavavyöhykettä vuoteen 1977 asti, jolloin Yhdysvaltojen ja Panaman välille allekirjoitettiin sopimus, jonka nojalla Yhdysvallat ja Panama sopivat kanavan yhteishallinnasta vuoteen 1979 mennessä. Yhdysvallat luovutti kanavan virallisesti Panaman haltuun 31. joulukuuta 1999,[8] kuten sopimus edellytti.

Viimeinen sotilaallinen operaatio, jonka Yhdysvallat suoritti Panamassa, oli vuodenvaihteessa 1989–1990 suoritettu operaatio Just Cause, jossa Yhdysvaltain armeija miehitti Panaman kaupungin ja pidätti Panaman sotilasjuntan johtajan, kenraali Manuel Noriegan, jota epäiltiin rahanpesusta ja huumekaupasta[8].

Vuonna 2006 Panaman presidentti Martín Torrijos käynnisti suunnitelmat kanavan laajennustyöstä.[9] Laajennustyöt aloitettiin vuonna 2007.[10]

Kanavan laajennuksen oli tarkoitus valmistua vuoden 2015 lopulla,[11] ja alustava budjetti koko työlle oli 6,2 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Hinta-arvioon oli varattu inflaatiovaraa. Uusittu kanava kaksinkertaisti kanavan kapasiteetin ja mahdollisti suurempien alusten ajamisen sulkujen läpi.[12] Kanavan laajennusprojekti oli myöhässä yhdeksän kuukautta arvioidusta aikataulusta.[11] Uudistettu kanava avattiin 26. kesäkuuta 2016, mutta sen käyttöönotossa on ollut ongelmia.[13][14]

Panaman kanavan vyöhykkeen lippu.

• Suezin kanava

• Tiainen, Jorma: Ihmiskunnan Kronikka 1861–1937. Gummerus, 1988.

• Dokumenttivideo uuden kanavan toiminnasta englanniksi
• Kanavan esittelyvideo englanniksi

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Panaman kanava Wikimedia Commonsissa