Palsasuo

Palsa on turvekumpu, jonka sisällä on enimmäkseen jäätynyttä turvetta ja paikoin jäälinssejä.[8][4]. Palsa on ikiroudan nostamaa saraturvetta[9]. Palsassa voi olla myös kivennäismaata. Palsojen jään sulamisen estävä turve on aina noin 40–50 cm[6]. Palsakummut voivat olla jopa 5–7 metriä ympäristöään korkeampia, tavallisimmin kuitenkin 2–4 metriä, ja kymmenien metrien levyisiä. Palsoilla kasvaa vaivaiskoivua ja hilloja[6].

Jäälinssin kehittyminen palsassa.

Palsoja syntyy alueelle, jossa vuoden keskilämpötila on alle −1 °C ja joilla on vähäisen sademäärän takia ohut lumipeite, jota tuuli pyyhkii pois. Talvella palsakummut kasvavat ja lyhyen viileän kesän aikana ne eivät ehdi sulaa kuin enintään puolisen metriä pinnasta. Kevon tutkimusasemalla tuotettiin palsa kokeellisesti siten, että tietyltä kohdalta otettiin yhtenä talvena lumi säännöllisesti pois[10]. Tämän jälkeen palsa alkoi nousta ja oli muutamassa vuodessa 15 cm korkea. Toisten näkemysten mukaan palsa voisi syntyä valoa ja lämpöä heijastavan jäkälän kohdalle tai paikkoihin, joihin vesi jäätyy turpeessa[7].

Palsan synty on mahdollista, koska talvella jäässä oleva turve johtaa hyvin lämpöä ja tällöin päästää pakkasen syvälle maaperään. Kesällä kuiva turve on puolestaan hyvä lämmön eriste ja estää palsan sisäistä routaa sulamasta[11].

Palsa syntyy alussa routakerroksena, joka on ympäristöään paksumpi[7][12]. Sitten ohut routa sulaa, ja paksun roudan alueelle jää jäälinssi, joka nostaa maanpintaa kohdaltaan ylös. Tuuli pyyhkii talvella kumpumaisen turpeen helposti pakkaselta suojaavasta lumesta. Jäälinssi paksunee poikkileikkaukseltaan ympyrän muotoiseksi, jolloin palsan ympärille syntyy ojamainen vetinen painuma. Ajan kuluessa jäälinssi tavoittaa suoturpeen alla olevan pohjamaan, joka osaltaan nousee jäätyessään ja nostaa palsaa. Kun palsa kasvaa kyllin korkeutta, sen pinnan turve kuivuu ja alkaa halkeilla ja oja syventyä. Kun eristävä turvekerros halkeaa palsan ytimeen asti, palsa sulaa kesän lämmössä ja luhistuu. Palsan sulamista edesauttaa vesi- ja tuulieroosio[7]. Sen paikalle syntyy lampimainen kuoppa, rimpipainanne, joka alkaa soistua umpeen.

Kanadassa ja Alaskassa on palsoja muistuttavia pingoja, mutta ne ovat enemmän kivi- ja soramuodostumia ei turpeisia. Siperian soraisia pingoja[13] kutsutaan nimellä bulkunjak[10]. Bulkunjakit ovat jopa 10 metriä korkeita[10]. Jatkutskin ympäristössä esiintyy bulkunjakien lisäksi toisaalta myös arolaikkuja, joissa maa on vajonnut ja kuivunut[13].

Vanhimmat voivat olla 2 000 vuoden ikäisiä. Kun ne repeilevät ja päästävät lämpöä sisälle, se lopulta romahduttaa kummun ja paikalle muodostuu pieni lampi. Tutkijoiden mielestä palsat ovat syntyneet Suomen Lappiin vasta atlanttisen lämpökauden huipun jälkeen 5 000–2 000 vuotta sitten[14].

Palsakumpujen kasvillisuus on puutonta rämettä ja välit nevoja. Lakka on yleinen kasvi, samoin sarat. Palsakummuissa kasvaa myös vaivaiskoivuja ja suopursuja. Palsojen välisissä rimmissä taas esiintyy muun muassa monitähkä- ja suovillaa aapasaran ohella. Palsasuon turvekerros on ohut ja pohjamaan ravinteet siksi helposti kasvien saatavilla. Palsasoilla on kesällä suuri lintutiheys, koska hyönteisiä on paljon.

• Suomen luonnon monimuotoisuus, Iiris Lappalainen, Edita 1998, ISBN 951-37-2380-1
• Suomen suot, Harri Vasander (toim.), Suoseura ry 1998, ISBN 951-97826-0-5
• Suurtuntureiden luonto, Antero Järvinen, Seppo Lahti, Palmenia-Kustannus 2004, ISBN 952-10-1142-4
• Käytännön maaperägeologia, Matti Saarnisto, Kirja-Aurora Turku 2002, Otavan kirjapaino OY, ISBN 951-29-2247-9
• Mietteitä ja muistikuvia Kevosta ja pohjoisen luonnon tutkimuksesta, Kallio Paavo, Kevo. Karisto, 1990. ISBN 951-23-2521-7
• Suot ja suometsät – järkevän käytön perusteet. Päivänen, Juhani. 2007, Metsäkustannus Oy, Hämeenlinna ISBN 978-952-5694-02-4

• Retkipaikka.fi: Iiton palsasuo
• Miettinen M., Huhta V., Mikkola K., Häyrinen U., Kuronen I., Rapeli M. 1978. Suoaapinen. Julkaisija: Suomen luonnonsuojeluliitto, s. 38
• Ruuhijärvi, R. 1962. Palsoista ja niiden morfologiasta siitepölyanalyysin valossa. Terra 2, s. 58–68.
• Hyvönen, O. 1972. Palsojen morfologiasta ja esiintymisestä Fennoskandiassa. Terra 84, s. 72–77.