Palovaroitin

Palovaroitin on paloturvallisuuslaite, joka reagoi ilmassa olevaan savuun voimakkaalla hälytysäänellä tai välkehtivällä valolla. Useimmat varoittimet toimivat joko optisen tarkkailun tai ionisaation avulla tai molemmilla. Yleisesti kotitalouksissa käytettävät palohälyttimet perustuvat tulipalossa syntyvien hiukkasten havaitsemiseen. Hälytin voi perustua myös lämmön, infrapunasäteilyn tai palokaasujen havaitsemiseen. Tavalliset palovaroittimet eivät tunnista häkää (hiilimonoksidi). Markkinoilla on myös nestekaasun tunnistavia ja yhdistettyjä palo-/hiilimonoksidi-varoittimia. Kuulovammaisille on saatavissa tärinällä ja valolla varustettuja palovaroittimia. Myös wasabin käyttöä palovaroittimissa on tutkittu Japanissa, koska sen sisältämät allyyli-isotiosyanaatit ärsyttävät aerosolimuodossa sieraimia ja varoittavat nukkuviakin henkilöitä vaarasta.[1][2]

Kattoon kiinnitetty palovaroitin

Yleensä varoittimet toimivat samalla paristolla jopa kolme vuotta, mutta ne tulisi tarkastaa ainakin kerran vuodessa. Hyvänä muistisääntönä on tarkastaa paristojen kunto hätänumeropäivänä 11.  helmikuuta (11.2.)

Palovaroitin on Suomessa pakollinen joka huoneistossa (myös kesäasunnoissa).[3] Kuitenkin vain noin kuudessa taloudessa kymmenestä on palovaroitin. Palovaroittimen hankkiminen, asentaminen ja toimintakunnosta huolehtiminen on asukkaan vastuulla.

Vuonna 2000 palovaroittimet säädettiin pakollisiksi pelastustoimilaissa. 1.2.2009 jälkeen rakennusluvan saaneilla asuinrakennuksilla tulee olla sähköverkkoon kytketty palovaroitin, joka on akku- tai paristovarmennettu sähkökatkosten varalle. Palovaroittimia tulee olla jokaisessa kerroksessa vähintään yksi alkavaa 60 m2 kohden.[4]

Hävitettävä palovaroitin on toimitettava asianmukaiseen keräykseen.

Asennus
  • Palovaroitin kiinnitetään kattoon korkeimpaan kohtaan, koska savu nousee ensin katonrajaan.
  • Varoitin on sijoitettava yli 50 cm:n päähän seinästä, nurkasta ja kattopalkista.
  • Varoitinta ei tule asentaa esimerkiksi tuuletusikkunoiden tai koneellisen ilmanvaihdon tuloaukkojen läheisyyteen.
  • Jos valvottavassa tilassa on koneellinen ilmanvaihto, on varoitin sijoitettava poistoilmaventtiilien läheisyyteen (ei tuloilmaventtiilin alueelle).
  • Useampikerroksisessa asunnossa on asennettava joka kerrokseen vähintään yksi palovaroitin.
  • Palovaroitinta ei kannata asentaa keittiöön, koska ruoanlaitosta syntyvät käryt voivat aiheuttaa turhan hälytyksen.
  • Suositeltavaa on, että jokaisessa makuuhuoneessa ja kaikilla poistumisreiteillä on palovaroitin.
  • Yhden palovaroittimen tehokas toiminnallinen alue kattaa noin 60 m².
Optisen, savuhiukkasiin perustuvan, palovaroittimen osat: 1. Optinen kammio 2. Kuori 4. Fotodiodi 5. Infrapunaledi

Toiminta

Yleisesti hiukkasten havaitseminen palovaroittimessa perustuu sen sisältämään heikkoon, noin 40 kilobecquerelin amerikium-241 alfa-säteilylähteeseen. Alfasäteily on ionisoivaa säteilyä. Palovaroittimessa säteilylähteen lähellä on pieni ilmarako, jossa oleva ilma ionisoituu säteilyn vaikutuksesta ja muuttuu heikosti sähköä johtavaksi, minkä vuoksi ilmaraon kautta kulkee heikko sähkövirta. Savu sisältää pienhiukkasia, jotka ilmarakoon kulkeutuessaan sitovat osan ilman ioneista, jolloin kammiossa kulkeva heikko sähkövirta häiriintyy. Pienhiukkasten vaikutuksesta virtaa kuljettavien ilma-ionien määrä siis pienenee ja sähkönjohtavuus ilmaraossa laskee. Silloin palovaroitin laukaisee hälytyksen.

On myös olemassa optisia palovaroittimia, jotka havaitsevat ("näkevät") savun sen sisältämän noen ja muiden pienten ilmassa leijuvien partikkeleiden perusteella (ks. kuva oikealla). Näiden hälyttimien pahin heikkous on herkkyys ilman epäpuhtauksille, mistä saattaa seurata aiheettomia hälytyksiä (Reagoi mm. sähkötupakasta tulevaan "savuun").

Ionisoiva palovaroitin reagoi optista palovaroitinta paremmin nopeasti leimahtavaan paloon, kuten esimerkiksi sähköpaloon. Tästä syystä suositellaan ionisoivia palovaroittimia asennettavaksi makuuhuoneisiin ja optisia palovaroittimia eteisiin ja muihin yleistiloihin, joissa ne havaitsevat hitaasti kytevästä palosta asuntoon leviävän savun.[5]

1960-luvulla kehitettiin lähinnä korkeisiin tehdas- ja varastohalleihin tarkoitettu infrapunasäteilyä havaitseva palovaroitin (tyyppiesimerkki L M Ericssonin "Fireye"), joka hälytti tulen muodostaman infrapunasäteilyn perusteella.

Nykyään harvinaiseksi käynyt malli sisältää lämpösulakkeen, jonka toiminta perustuu herkästi sulavaan juotosmetalliin, joka sulaessaan katkaisee jännitteen tai sähkövirran kulun, jolloin hälytys aktivoituu. Sittemmin on kehitetty toisentyyppisiä lämpöhälyttimiä, joiden toiminta perustuu bimetallitermostaattiin.

Myös sprinklerit, joiden toiminta perustuu siihen, että tulipalon kuumuus saa niiden lasikapselit rikkoutumaan ja laukaisemaan veden virtauksen, toimivat samalla hälyttiminä: sammutusaineen johtopaineen laskeminen suutinten auetessa aiheuttaa automaattisen hälytyksen.

Väärät hälytykset

Pelastuslaitos saa usein vääriä palohälytyksiä. Yleisimpiä syitä väärille hälytyksille on esimerkiksi vanhentuneet paristot, vesihöyry, pöly, pakkanen, aerosolit ja ruuan käry.

Lähteet
  1. Wasabi fire alarm a lifesaver for the deaf Lifestyle. 18.3.2008. Reuters. Viitattu 5.10.2020. (englanniksi)
  2. Jha, ALok: Wasabi fire alarm scoops Ig Nobel prize for Japanese scientists Science. 30.9.2011. The Guardian. Viitattu 5.10.2020. (englanniksi)
  3. Pelastuslaki Finlex
  4. Sisäasiainministeriön asetus palovaroittimien sijoittamisesta ja kunnossapidosta Finlex
  5. Palovaroitin – Ostajan opas

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.