Palliatiivinen hoito

Ennen 1900-luvulla tapahtunutta huomattavaa lääketieteen kehitystä parantumattomasti sairaiden potilaiden lähestyvän kuoleman siirtäminen merkittävässä määrin ei ollut mahdollista. Niinpä lääkärien ja hoitajien tehtävänä katsottiin olevan lähinnä oireiden lievittäminen sekä kuolevan henkilön ja tämän läheisten lohduttaminen.[5]

Lääketieteen kehittyessä aiemmin kuolemaan johtaneista sairauksista yhä useampia opittiin hoitamaan siten, että potilas parantui kokonaan ja välitön kuoleman uhka siirtyi vuosien päähän. Toisaalta kuolema on väistämätön, ja osa sairauksista edelleenkin johtaa elämän päättymiseen. Elämää ei siis ole mahdollista jatkaa loputtomiin. 1960-luvulla tämä ristiriita johti mm. Isossa-Britanniassa yhteiskunnalliseen keskusteluun kuolemisen tavasta. Ihmiset olivat huolissaan elämänsä päättymisestä mahdollisesti vasta pitkällisen ja kärsimystä tuottavan kamppailun jälkeen, jota lääkärit olisivat vielä tarpeettomasti (tai jopa potilaan tahtoa vastaan) pitkittäneet.[6]

Käyty yhteiskunnallinen keskustelu johti Britanniassa ns. hospice-liikkeen syntyyn ja ensimmäisten saattohoitokotien perustamiseen. Saattohoidossa tähdättiin parantumattomasti sairaiden potilaiden arvokkuuden säilyttämiseen sekä oireiden lievittämiseen. Suomeen ajatukset levisivät 1980-luvulla ja ensimmäiset saattohoitokodit perustettiin 1980-luvun loppupuolella. Tuolloin Suomessa käytettiin kuolevan henkilön hoitamisesta nimitystä terminaalihoito. Nykykäsityksen mukaan palliatiivinen hoito käsittää seuraavat osa-alueet:[7]

• Tukihoito
• Oireiden lievitys
• Saattohoito
• Läheisten tukeminen

Tukihoidolla tarkoitetaan esim. syöpäpotilaan osalta kaikkia niitä hoitoja, jotka eivät suoraan kohdistu itse kasvaimeen tai sen (tai hoitojen) aiheuttamiin oireisiin. Tällaista hoitoa on esim. potilaan psykososiaalinen hoito, ravitsemusterapia ja infektioiden torjunta. Tukihoitoon ei siis katsota kuuluvan ns. oireenmukaisen hoidon, joka käsitetään omaksi kokonaisuudekseen.[2]

Oireiden lievittämisellä tarkoitetaan potilaan kaikkien mahdollisten oireiden jatkuvaa seurantaa ja aktiivista hoitamista. Osa oireista saattaa olla jopa varsinaisen sairauden hoitamisen aiheuttamia sivuvaikutuksia (esim. syöpähoitoihin liittyvän solumyrkky-hoidon (kemoterapia) aikaansaamaa). Keskeinen osa palliatiivista hoitoa on usein kivun hoitaminen.[8]

Muita kohteita oireiden lievittämiseen tähtääville hoidoille ovat mm.[9]:

• hengenahdistus
• psyykkiset oireet
• laihtuminen
• ruokahaluttomuus
• unihäiriöt
• väsymys
• kuume
• oksentelu
• yskä
• ripuli jne.

Saattohoidoksi kutsutaan nykyään kuolevan potilaan hoitoa, jossa tavoitteena on varmistaa potilaan mahdollisimman arvokas, oireeton ja aktiivinen loppuelämä. Käsite ei ole vielä täysin vakiintunut palliatiivisen hoidon kentässä, koska mm. oireettomuuden tavoite kuuluu ehkä paremmin oireiden lievittämiseen. Saattohoidon käsite sisältää ajatuksen, joka ei ole varsinaista teknisen hoidon toteuttamista. Saattohoidolla tarkoitetaan siis lähinnä kuolevan potilaan saattamista kuolemaan mahdollisimman arvokkaasti. Saattohoidossa keskeisessä asemassa ovat läsnäolo, kuunteleminen ja lohduttaminen.[10]

Palliatiivisen hoidon yhtenä keskeisenä osa-alueena pidetään kuolevan potilaan läheisten tukemista. Läheisten tarvitseman tuen tarve voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan. Kuolevan potilaan läheiset tarvitsevat tukea potilaan sairauden aikana (etenkin sairauden laadun selvitessä), potilaan kuollessa ja potilaan kuoleman jälkeisenä aikana.[11]

• Anneli Vainio - Päivi Hietanen: Palliatiivinen hoito. Saarijärvi: Kustannus Oy Duodecim, 2004. ISBN 951-656-105-5.

• Palliatiivinen lääketiede – mitä se on? (PDF) Terveysportti. Duodecim. Viitattu 2.5.2010.