Palladiumkloridi

Palladiumkloridi (PdCl2) on palladium- ja kloridi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä käytetään palladiumia sisältävien katalyyttien ja muiden palladiumyhdisteiden valmistamiseen.

Palladiumkloridi
Tunnisteet
CAS-numero 7647-10-1
Ominaisuudet
Molekyylikaava PdCl2
Moolimassa 177,32
Ulkomuoto Punaruskea kiteinen aine[1]
Sulamispiste 675–680 °C[1]
Tiheys 4,0 g/cm3[2]
Liukoisuus veteen Liukenee veteen

Ominaisuudet
Palladiumkloridin α-kidemuodon rakenne
Palladiumkloridin β-kidemuodon rakenne

Palladiumkloridi on huoneenlämpötilassa tumman ruskehtavanpunaista kiteistä ainetta. Se on polymorfista ja siltä tunnetaan kaksi kidemuotoa α-PdCl2 ja β-PdCl2. Näistä α-muoto koostuu polymeeriketjuista, joissa jokainen palladiumkationi on sitoutunut neljään kloridi-ioniin ja β-muodon rakenne koostuu Pd6Cl12-oktaedreistä, joissa jokainen palladiumioni on sitoutunut neljään kloridi-ioniin. Palladiumkloridi liukenee kohtalaisesti veteen ja myös etanoliin ja asetoniin. Kidevedettömän muodon lisäksi tunnetaan kidevedellinen dihydraatti (PdCl2·2H2O). Yhdiste voidaan pelkistää vedyn avulla metalliseksi palladiumiksi. Palladiumkloridi on Lewis-happo ja kykenee muodostamaan komplekseja Lewis-emästen kanssa; esimerkiksi kloridiliuoksissa muodostuu tetrakloropalladaatti(II)-ioni ([PdCl4]2-).[1][3][4][5][6]

Valmistus ja käyttö

Palladiumkloridia valmistetaan liuottamalla metallista palladiumia kuningasveteen tai kuumaan väkevään vetykloridiin. Ensimmäisessä vaiheessa muodostuu tetrakloroplatinahappoa (H2[PdCl4]), joka liuosta haihdutettaessa hajoaa palladiumkloridiksi.[1][4][7]

Palladiumkloridia käytetään yhdessä kuparikloridin kanssa hapetettaessa alkeeneja aldehydeiksi tai ketoneiksi. Siitä valmistetaan myös katalyyteissä käytettävää hienojakoista palladiumia ja useita palladiumyhdisteitä kuten allyylipalladiumklorididimeeriä. Muita yhdisteen käyttökohteita ovat käyttö valokuvauskemikaalina, tekstiilien peittauksessa, päällystettäessä metalleja elektrolyyttisesti palladiumilla, erikoismusteiden valmistuksessa ja analyyttisessä kemiassa pelkistävien yhdisteiden kuten hiilimonoksidin tunnistamiseen.[1][4][5][7]

Lähteet
  1. E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 486. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
  2. William M. Haynes, David R. Lide, Thomas J. Bruno: CRC Handbook of Chemistry and Physics, s. 4.79. 93rd Edition. CRC Press, 2012. ISBN 978-1439880494. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 28.2.2015). (englanniksi)
  3. Christen M. Giandomenico: Platinum-Group Metals, Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 28.2.2015.
  4. Hermann Renner, Günthere Schlamp, Ingo Kleinwächter, Ernst Drost, Hans Martin Lüschow, Peter Tews, Peter Panster, Manfred Diehl, Jutta Lang, Thomas Kreuzer, Alfons Knödler, Karl Anton Starz, Klaus Dermann, Josef Rothaut, Ralf Drieselmann, Catrin Peter & Rainer Schiele: Platinum Group Metals and Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2001. Viitattu 28.2.2015
  5. Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 1516–1519. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 28.2.2015). (englanniksi)
  6. George W. A. Milne: Gardner's commercially important chemicals, s. 466. John Wiley and Sons, 2005. ISBN 978-0-471-73518-2. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 28.2.2015). (englanniksi)
  7. Arno Behr,Peter Neubert: Applied Homogeneous Catalysis, s. 70–71. John Wiley and Sons, 2012. ISBN 978-3-527-32641-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 28.2.2015). (englanniksi)
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.