Palkansaajarahastot

Palkansaajarahastot olivat Ruotsin sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen vuosina 1983–1991 ajama järjestelmä, jossa osa yritysten voitoista olisi rahastoitu ammattiyhdistysliikkeen ylläpitämiin rahastoihin ja varoilla ostettaisiin asianomaisen yrityksen osakkeita. Palkansaajarahastoja ehdotti alun perin Ruotsin keskusammattijärjestö LO tavoitteena lisätä palkansaajien vaikutusvaltaa työnantajayrityksissään. Ruotsin yrittäjät ja muut rahastoja vastustaneet näkivät ne puolestaan suurena ja vaarallisena askeleena kohti sosialismia.

Palkansaajarahastoja kannatti vuonna 1982 porvarihallituksen jälkeen valtaan tullut pääministeri Olof Palme, ja ne aiheuttivat 1980-luvun alkuvuosina suurimpia nyky-Ruotsissa nähtyjä mielenosoituksia etenkin ruotsalaisten yrittäjien taholta.[1]

LO alkoi puhua palkansaajarahastoista 1970-luvun puolivälissä. Niiden pääideologi oli taloustieteilijä Rudolf Meidner,[2] jonka mielestä omistus on työntekijöille paras tapa saada vaikutusvaltaa yrityksessä, jossa työskentelevät. Vuosina 1976–1982 Ruotsissa oli porvarihallitus, ja asia ei edennyt. Olof Palmen johtamien sosiaalidemokraattien palattua valtaan 1982 palkansaajarahastot otettiin jälleen esille ja niitä alettiin perustaa vuonna 1983 tehdyllä päätöksellä. Tosin myös sosiaalidemokraattien omissa joukoissa oli niille hiljaista vastustusta: lehtikuvaaja tallensi puolueen valtiovarainministerin Kjell-Olof Feldtin raapustamassa valtiopäivien istunnossa rahastoja vastustavaa runoa, joka pääsi näin julkisuuteen ja aiheutti vahinkoa sosiaalidemokraateille.

Päätöksen läpiviennissä sosiaalidemokraatteja tuki Ruotsin kommunistinen vasemmistopuolue, mutta ay-liike ei kuitenkaan saanut rahastoja hallintaansa, vaikka niin oli suunniteltu. Rahastoja perustettiin lopulta vain viisi, ja niiden taloutta rasitti niille määrätty voitonjakovero. Vuonna 1991 valtaan noussut Carl Bildtin johtama porvarihallitus lopetti palkansaajarahastot 1993, eikä niitä ole sen jälkeen uudestaan otettu sosiaalidemokraattienkaan ohjelmaan.

Suomessa esimerkiksi Kaukaan sellu- ja paperitehtaan johtaja Casimir Ehrnrooth yllättäen kannatti ajatusta työntekijöiden lisääntyvästä omistuksesta, ja Kaukaalle perustettiinkin yhteistoimintarahaston nimellä pari vuotta toiminut vastaavanlainen rahasto. Se kuitenkin lakkautettiin pian Ehrnroothin väistyttyä Kaukaan johdosta.[3]