Paljasjalkajuoksu

Paljasjalkajuoksussa päkiä tulee maahan yleensä ennen kantapäätä, toisin kuin lenkkikengillä juostessa. Jotkut juoksijat tulevat alas koko jalkapohjalla. Paljasjalkajuoksijan askelpituus on lyhyempi, askeltiheys suurempi ja maakosketus lyhyempi kuin kengissä juoksevalla.[1]

Paljasjalkajuoksun kannattajien mukaan paljain jaloin juokseminen voi vahvistaa jalan lihaksia, jänteitä ja nivelsiteitä ja mahdollistaa luonnollinen juoksuaskel. Sen arvellaan myös voivan venyttää ja vahvistaa akillesjännettä ja pohjetta sekä aktivoivan tasapainosta ja koordinaatiosta vastaavia pieniä jalkojen ja lantion lihaksia. Päkiällä juostessa jalka toimii luonnollisena iskunvaimentimena ja levitetyt varpaat antavat paremman tasapainon ja tuen, ja ihokosketus antaa yhteyden juoksualustaan.[1] Paljain jaloin juoksijan hapenkulutus on joidenkin tutkimusten mukaan muutaman prosentin pienempi kuin kengissä juoksevan.[1]

Paljasjalkajuoksun riskejä ovat alustan aiheuttamat vammat paljaalle iholle, metatarsaaliluiden rasitusmurtuma sekä totuttautumisen vaatima aika.[2]

Päkiäaskel tuottaa kanta-askeleeseen verrattuna noin kolme kertaa vähäisemmät kontaktivoimat alustaan, sillä jalkaterä ojentuu paremmin ja nilkka joustaa alustakontaktin aikana. Tämän vuoksi päkiäjuoksun kannattajat arvelevat, että paljasjaloin juokseminen suojelee rasitusvammoilta kengillä juoksemiseen verrattuna.[2] Tilastojen ja tutkimusten mukaan voimakkaasti tuettu ja kantapäästä korotettu jalkine ei mainospuheiden vastaisesti estäkään vammojen syntyä. Joissakin tutkimuksissa on havaittu sen yhteys jalkaterän kroonisiin vaivoihin, vaikka näyttöä sen vammoille altistavasta vaikutuksesta ei olekaan.[2] Vuonna 2017 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa paljasjalkajuoksijoiden ryhmässä esiintyi vähemmän vammoja kuin kengillä juoksevilla, mutta tilastollisesti merkittävää eroa ei enää löytynyt kun huomioon otettiin juostujen kilometrien määrä. Paljasjalkajuoksijoilla oli suhteellisen paljon jalkojen pintavammoja ja akillesjännetulehdusta, mutta vähän plantaarifaskiittia.[3]

Historiallisesti ihmiset ovat juosseet paljain jaloin tai ohutpohjaisissa kengissä kuten mokkasiineissa. Tämä käytäntö jatkuu muun muassa Keniassa ja joidenkin meksikolaisten heimojen keskuudessa.[4]

Paljain jaloin menestystä saavuttaneita kestävyysjuoksijoita ovat esimerkiksi vuoden 1960 olympiavoittaja Abebe Bikila, vuoden 1962 Euroopan-mestari Bruce Tulloh sekä maastojuoksun maailmanmestari ja 5000 metrin maailmanennätysnainen 1980-luvulla Zola Budd.[5]

Paljasjalkajuoksukengät

Kevytjalkine on ohutpohjainen jalkine, jolla juokseminen muistuttaa paljain jaloin juoksemista erityisesti silloin, kun jalkineiden kantapää on samalla tasolla päkiän kanssa.[6]

• Mieskolainen, Hannu: Paljain jaloin lenkille: Kirja luonnollisesta juoksemisesta. Books on Demand, 2017. ISBN 978-952-339-952-5.