Palestiinalaiset

Nimen "Palestiina" ottivat käyttöön antiikin roomalaiset toisella sataluvulla, kun he ajoivat kapinoivan juutalaisväestön maanpakoon ja nimesivät Jordan-joen ja Välimeren välisen alueen Palestiinaksi Vanhassa Testamentissa mainittujen filistealaisten mukaan.[9] Itä-Rooman valtakunta menetti alueen arabeille 600-luvulle, ja tämän jälkeen se kuului Lähi-idän eri valtioille. 1500-luvulla sen hallinta siirtyi turkkilaiselle Osmanien valtakunnalle, jonka Syyrian provinssiin nykyinen Israel, Gaza ja Länsiranta kuuluivat.

Palestiinan syntyyn 1900-luvulla omaksi alueekseen vaikutti 1800-luvulla alkanut sionistinen liike, joka pyrki perustamaan juutalaisvaltion Raamatussa mainittuun Kanaaninmaahan. Juutalaisten "Palestiinaksi" kutsumalle alueelle alkoi 1880-luvulta alkaen muuttaa juutalaisia siirtolaisia, ja harvaan asuttu alue alkoi saada lisää väestöä. Juutalaisten määrä kasvoi 1940-luvulle tultaessa muutamasta kymmenestä tuhannesta yli puoleen miljoonaan. Euroopasta muuttaneiden juutalaisten tuoma vauraus alkoi vetää puoleensa myös arabeja koko Lähi-idän alueelta. 1900-luvun alun vajaasta 140 000:sta arabien määrä kasvoi lähes puoleen miljoonaan vuonna 1922[2] ja 1,3 miljoonaan vuonna 1947.[10]

Sionistijohtajat odottivat aluksi, että juutalaiset ja arabit eläisivät alueella rauhallisesti rinnatusten. Esimerkkinä viitattiin Suomeen, missä kielivähemmistöt asuivat sopuisasti. [3] Palestiinassa sopua alkoi rikkoa nouseva arabinationalismi, joka vuoden 1908 nuorturkkilaisen vallankumouksen myötä alkoi saada kaikupohjaa muuallakin. Juutalaisten laaja maahanmuutto oli perin juurin mullistamassa perinteistä yhteiskuntaa. Palestiinassa maanomistus oli keskittynyt suurmaanomistajlle, "efendeille", jotka olivat vuokranneet maansa. Omistajat alkoivat hintojen nousun takia myydä maitaan Euroopasta tulleille juutalaisille, jotka irtisanoivat entisten vuokraviljelijöiden sopimukset. Juutalaiset maahanmuuttajat alettiin siksi kokea maanvaltaajina. Hyvän hintatason vuoksi silti jopa arabien kansallisessa liikkeessä olleet myivät omistuksiaan tulokkaille.[11]

Palestiinalaiselle kansallisuustunteelle sekä arabien että juutalaisten keskuudessa loi maantieteellisen kehyksen Palestiinan rajaaminen omaksi hallinnolliseksi kokonaisuudeksi.[12] "Palestiina" rajoineen syntyi Remon konferenssissa vuonna 1920, kun se ensin erotettiin Syyriasta, ja kun Jordan-joen itäpuoli irrotettiin Transjordaniaksi, joka suljettiin juutalaisten siirtolaisuudelta.[13] Englannin mandaattihallinto alkoi myös jakaa Palestiinan "kansalaisuutta" merkitseviä henkilökortteja. Vaikka juutalainen itsehallinto alkoi nyt kehittyä ja luoda pohjaa myöhemmälle itsenäiselle valtiolle, arabien puolella vastaavaa kehitystä ei vielä tapahtunut. [13]

Arabien identiteetti nimenomaan "palestiinalaisina" alkoi syntyä ristiriidasta kasvavan juutalaisväestön kanssa väestön alkaessa vaihtua paikoitellen jopa juutalaisenemmistöiseksi. Brittihallinto oli Palestiinan mandaattialueen perustamisen jälkeen 1921 nimittänyt koko Palestiinan muslimiväestön johtoon mufti Amin al-Husseinin.[14] Hannu Juusolan mukaan al-Husseini oli sionismin väkevä vastustaja.[14] Robert Spencerin mukaan Al-Husseini oli mennyt vielä pidemmälle ja aloittanut vuonna 1919 väkivaltaan johtaneen kampanjoinnin juutalaisia vastaan. [15]

1920- ja 1930-luvun väkivaltaiset levottomuudet kärjistyivät vuonna 1936 arabikapinaksi, joka suuntautui myös brittien mandaattihallintoa vastaan.[14] Vuonna 1947 puhkesi sisällissota, joka vuonna 1948 laajeni Israelin itsenäisyyssodaksi arabimaiden hyökättyä itsenäiseksi julistautunutta Israelia vastaan. Itsenäisyyttä seurasivat vielä kuuden päivän sota vuonna 1967 ja Jom kippur-sota vuonna 1973. Sotien yhteydessä osa Israelin alueen arabiväestöstä pakeni tai karkotettiin, mikä synnytti nykyaikaan jatkuneen pakolaisongelman.

Alkuun Palestiinan arabit eivät tavoitelleet itsenäistä palestiinalaisvaltiota. Vuonna 1919 Jerusalemissa järjestetyssä Palestiina-arabikongressissa Palestiinan alueen haluttiin ennemminkin kuuluvan suur-Syyriaan ja ilmoitettiin sen olevan osa "arabi-Syyriaa, josta se ei ole koskaan ollut irrallaan".[16] Palestiinalaisten kansallinen organisoituminen alkoi vuonna 1959, jolloin perustettiin sotilaallinen ja poliittinen järjestö Fatah (suom. "voitto"). Vuonna 1964 perustettiin Palestiinan vapautusjärjestö PLO, jonka peruskirjan ensimmäinen artikla kuului: "Palestiina on Palestiinan arabien kotimaa ja kiinteä osa suurta arabien kotimaata, ja palestiinalaiset ovat osa arabikansaa."[1]

Vielä perustamisjulistuksessa PLO oli yleisarabistinen järjestö,[17] mutta myöhemmin arabiväestön oikeutta omaan Palestiinan valtioon on pohjustettu luomalla uutta kansallista identiteettiä, "palestiinalaisuutta".[18] Palestiinan lipuksi valittiin lyhytikäiseksi jääneen Arabifederaation (1958) lippu vuonna 1964.[19] Palestiinalaishallinnon johtaja Jasser Arafat oli syntynyt Kairossa, mutta hänestä tehtiin syntymäpaikka muuttamalla gazalainen.[19] Palestiinalaisuuden symboleihin kuuluu myös "palestiinalaishuivi", jonka Jasser Arafat teki tunnetuksi.

Pääartikkeli: Palestiinan pakolaisuus

Palestiinalaisten pakolaisuus syntyi Israelin itsenäisyyssodan ja sitä edeltäneen sisällissodan vuosina 1946-1948, jolloin YK:n arvion mukaan noin 700 000 arabia eli noin puolet kaikista pakeni tai karkotettiin itsenäiseksi julistautuneen Israelin valtaamalta alueelta.[20] Pakolaisten lukumäärä kasvoi kuuden päivän sodan aikana vuonna 1967. Arviolta 200 000 tai 250 000 arabia Israelin miehittämiltä alueilta Gazasta, Länsirannalta, Itä-Jerusalemista ja Golanilta pakeni tai karkotettiin sodan aikana arabimaihin.[21] Osa lähteneistä on palannut sotien jälkeen takaisin ja saanut Israelin kansalaisuuden. Israel on kuitenkin suostunut ottamaan vastaan vain pienen osan paluuseen halukkaista.[20]

UNRWA eli YK:n pakolaisjärjestö palestiinalaisille arvioi, että vuonna 2021 palestiinalaispakolaisia on 5,7 miljoonaa, ja määrä on edelleen kasvussa [8] Pakolaisten määrän kasvu johtuu UNRWA:n pakolaismääritelmästä, jota on laajennettu. UNRWA hyväksyi aluksi Palestiinan pakolaiseksi henkilön, "jonka normaali asuinpaikka oli Palestiina aikavälillä 1.6.1946 - 15.5.1948, ja joka menetti sekä kotinsa että toimeentulonsa vuoden 1948 konfliktin seurauksena." Myöhemmin UNRWA laajensi määritelmää Palestiinan vapautusrintama PLO:n peruskirjan mukaisesti[22] siten, että pakolaisasema koskee myös miespuolisten Palestiinan pakolaisten jälkeläisiä, mukaan lukien adoptoidut lapset.[23] Määritelmä poikkeaa YK:n pakolaisjärjestön UNHCR soveltamasta yleisestä määritelmästä.[24]

Kolmannes pakolaisista asuu Länsirannalla ja Gazassa. Alle kolmannes asuu Jordaniassa, 17 % Syyriassa ja Libanonissa[25] ja loput 15 % muissa arabimaissa tai lännessä. Noin miljoonalla Palestiinan pakolaisella ei ole muuta henkilöllisyyspaperia kuin YK:n Palestiinan pakolaisjärjestön myöntämä henkilökortti.[26]

Joissakin tutkimuksissa on havaittu palestiinalaisilla arabeilla olevan geneettinen yhteys useimpiin nykyjuutalaisiin.[27][28][29][30][31] On ehdotettu, että palestiinalaisilla ja juutalaisilla olisi yhteinen alkuperä Kanaaninmaan historiallisessa väestössä.[27][28][30] Geneettinen yhteys on havaittu myös muihin Levantin väestöihin, kuten libanonilaisiin.[29][30][31]

2004 julkaistussa geenitutkimuksessa testattujen palestiinalaisten tulokset erottuivat aiempien tutkimusten tuloksista, mikä tutkijaryhmän mukaan kertoo, ettei palestiinalaisilla ole vain yhtä homogeenistä alkuperää.[32] Joissakin tutkimuksissa on ehdotettu, että Arabian niemimaalta tullut väestö olisi vaikuttanut merkittävästi palestiinalaisten geeneihin.[33][34]

2003 julkaistun tutkimuksen mukaan palestiinalaisten äitilinjoissa esiintyy jonkin verran vaikutteita Saharan eteläpuolisesta Afrikasta muiden arabiväestöjen tavoin, mikä on todennäköisesti seurausta arabien harjoittamasta orjakaupasta.[35]

• Palestiinan brittiläinen mandaatti
• Israelin–Palestiinan konflikti
• UNRWA

• Bowker, Robert: Palestinian Refugees: Mythology, Identity, and the Search for Peace. Lynne Rienner Publishers, 2003. ISBN 978-1-58826-202-8. Teoksen verkkoversio.
• Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2.
• MEMO: More than 13m Palestinians in the world by end of 2018 MEMO. Middle East Monitor. 1.1.2019. Viitattu 25.5.2021.
• The Palestinian Charter 1999 1999. Palestine Ministry of Information. Viitattu 25.5.2021.
• Spencer, Robert: The Palestinian Delusion. The Catastrophic History of the Middle East Peace Process. Bombardier, 2019. ISBN 978-1-64293-254-6.
• Waxman, Dov: The Israeli-Palestinian Conflict: What Everyone Needs to Know. Oxford University Press, 2019.
• Shachar, Nathan: Fantasy in Middle Eastern nation-making, teoksessa Almqvist, Kurt & Hessérus, Mattias (toim.): Past and Present: To Learn from History. Bokförlaget Stolpe, 2021.