Paleokonservatismi

Paleokonservatiivinen katsantokanta, asennoituminen ja poliittinen ohjelmisto on ollut olemassa jo Yhdysvaltojen modernin konservatismin alusta alkaen.[2] Liikkeen juuret ovat 1920-luvun ”Amerikka ensin” -ajattelussa, jolloin konservatiivipresidenttien johtama maa suhtautui torjuvasti sotkeutumiseen ulkomaiden asioihin ja vapaakauppaan sekä alkoi rajoittaa maahanmuuttoa.[3] Liike jäi kuitenkin republikaaneissa vähemmistöön Franklin D. Rooseveltin New Dealin, toista maailmansotaa seuranneen ulkomaailmaan avautumisen ja antikommunismin nousun seurauksena, ja vanhaa populistis-nationalistista konservatismia alettiin kutsua nimellä ”vanha oikeisto”.[4]

Järjestäytyneenä ryhmänä ja nimityksenä paleokonservatismi syntyi 1980-luvulla. Nimityksen taustalla oli tarkoitus haastaa uuskonservatismi ja korostaa liikkeen ideologiaa ”alkuperäisenä” konservatismina.[2]

Liikkeen synnyssä tärkeä tapaus oli vuonna 1980 perinteisten konservatiivien ja uuskonservatiivien välillä käyty kiista liittovaltion humanististen tieteiden rahoitusorganisaation National Endowment of Humanitiesin johtopaikasta. Johtajaksi valittiin aluksi perinteinen etelävaltiolainen konservatiivi Mel Bradford, mutta uuskonservatiivit onnistuivat saamaan hänen nimityksensä peruttua. Tämä konservatiiviliikkeen sisäinen taisto aiheutti liikkeen sisälle pysyvän haavan, ja Bradfordin puolella olleet alkoivat kutsua itseään ”paleoiksi” korostaakseen oman konservatiivusuutensa alkuperäisyyttä.[5]

Paleokonservatiiviseen liikkeeseen kuului 1980-luvulla etelävaltiolaisten traditionalistien lisäksi myös Keskilännen traditionalisteja. Etelävaltiolaiset paleokonservatiivit ihailivat sisällissotaa edeltänyttä ”Vanhaa Etelää”, sen yhteisöllisyyttä, maahan juurtumisen arvostamista, kunnia- ja perhekäsityksiä, perinteistä kristillisyyttä sekä hajautettua vallankäyttöä. Etelävaltioiden perinteistä rasismia ja rotuerottelua ei korostettu mutta ei myöskään vastustettu. Pahana etelän paleokonservatiivit näkivät teollistuneen ja kaupallistuneen pohjoisen, joka oli tuhonnut Vanhan Etelän. Myös kapitalismi, vapaa markkinatalous ja edistysusko nähtiin ongelmallisina, epävakauttavina sekä yhteisöllisyyttä ja perinteitä tuhoavina asioina. Keskilännen paleokonservatiivit olivat etelän paleokonservatiivien kanssa samaa mieltä kaikista asioista vaikka olivatkin eri kulttuurialueelta.[6]

Keskilännen näkyvä paleokonservatiivi Samuel T. Francis profiloitui vuoden 1965 lainmuutoksen seurauksena voimakkaasti lisääntyneen ei-valkoisten maahanmuuton vastustajana ja alkoi 1980-luvulla johtaa kampanjoita sen lopettamiseksi. Ei-valkoisten maahanmuutto nähtiin uhkana Yhdysvaltojen sydänmaiden elämäntavalle. Francisista tuli lopulta valkoisen etnovaltion ajatuksen kannattaja.[7] Muiden konservatiivien näkökulmasta paleokonservatismissa on äärioikeistolaisia, rasistisia ja antisemitistisiä ulottuvuuksia.[8]

Paleokonservatiivit alkoivat vastustaa Yhdysvaltojen uutta aktiivista globaalia roolia ja vaativat paluuta toista maailmansotaa edeltäneeseen nationalistiseen ja eristäytyvään ulkopolitiikkaan, isolationismiin. Paleokonservatiivien mielestä oikeassa konservativismissa pyritään keskitetyn vallankäytön vähentämiseen paitsi sisäpolitiikassa, myös ulkopolitiikassa. Heidän mielestään Yhdysvaltojen tulisi vain suojella kansallista suvereniteettiaan ja välittömiä etujaan, eikä liberaalien tapaan lähteä ”parantamaan maailmaa”.[9]

Paleokonservatiivien kolmas tavoite oli vähintäänkin osittainen paluu protektionistiseen kauppapolitiikkaan, jolla suojeltaisiin Keskilännen ”Ruostevyön” teollisuusosavaltioiden yhteisöjä. Vapaakauppa ja muu globaalisuus nähtiin ihmisluonnon ja muiden luonnonlakien vastaisena kilpailutilana.[10]

Uuskonservatiivien ja liberaalien ohella paleokonservatiivit alkoivat vastustaa myös republikaanisen puolueen valtaeliittiä ja kristillistä oikeistoa, jonka he katsoivat unohtaneen oikean tehtävänsä eli kristillisen kulttuurin ja elämäntavan iskostamisen yhdysvaltalaisiin. Paleokonservatiivien mielestä konservatiinen liike oli etääntynyt todellisesta konservatismista niin kauas, että he itse ottivat etäisyyttä sanaan ja kutsuivat itseään pelkiksi ”paleoiksi” tai radikaaleiksi.[11]

Paleokonservatiivit katsoivat, ettei puoluepolitiikka tai lainsäädäntötyö riitä ongelmien poistamiseen, sillä puoluepolitiikasta oli tullut pelkkää opportunistista äänten ostamista ja sitä kautta kuuliaista valtaeliitille. Paleokonservatiivit näkivät hitaan, ruohonjuuritason vastakulttuurisen keskustelun ainoana kestävänä muutoksen tienä. Sen he toivoivat synnyttävän ihmisissä uuden syvällisen luokka- ja ryhmätietoisuuden, joka johtaisi transnationalistien eliitin ja ”muka-konservatiivien” haastamiseen. Tämä 1990-luvulla noussut tavoite on nähty valkoisen identiteettipolitiikan varhaisena ilmentymänä.[12]

1990-luvulla paleokonservatiivit liittoutuivat toisen konservatiivisen ryhmittymän, libertaristeista syntyneen paleolibertaristien kanssa.[13] Nämä paleoliikkeet alkoivat toimia yhdessä vuonna 1995 perustetussa reformipuoluessa, joka asetti presidenttiehdokkaakseen vuoden 2000 vaaleissa paleokonservatiivi Pat Buchananin.[14] Paleokonservatiivien ja paleolibertaristien liitto sekä reformipuolue kuitenkin romahtivat 2000-luvun alussa, kun voimistuneet uuskonservatiivit, National Review -lehti ja kristillinen oikeisto aloittivat vastakampanjan Buchanania ja tämän antisemitistisiä puheita vastaan.[15]

Paleokonservatiivisen eristäytymispolitiikan ja talouspolitiikan kannatus kasvoi jälleen presidentti George W. Bushin epäsuositun Irakin-sotaretken sekä vuoden 2008 talouskriisin seurauksena. Lisäksi valkoisten ennustettu jääminen vähemmistöksi Yhdysvaltojen väestössä lisäsi liikkeeseen kuuluvan valkoisen identiteettiajattelun kannatusta.[4]

Liikemies Donald Trump aloitti poliittisen uransa reformipuolueen riveissä. Hän harkitsi presidenttiehdokkuutta jo vuoden 2000 vaaleissa ja uudelleen vuoden 2012 vaaleissa. Hän omaksui vuosien varrella selkeästi paleokonservatiivisen linjan, siirtyi republikaaneihin ja voitti vuoden 2016 presidentinvaalit. Yhdysvaltojen presidenttinä Trump oli paleokonservatiivien tapaan isolationistinen, protektionistinen, maahanmuuttovastainen ja populistisen eliitinvastainen.[16]