Pakokauhun vallassa

New York Timesin kriitikko oli aikanaan arviossaan kahtalaista mieltä kirjoittaessaan: "Vaikka Panic in the Streets on jännittävä siitä puuttuu ykkösluokan melodraaman osatekijä, sillä se on ärsyttävän liioitteleva, mikä ei välttämättä miellytä kaikkia katsojia. Siinä on kuitenkin sähköisyyttä varastorakennuskohtauksen huipennuksessa, mikä varmasti korvaa pienet satunnaiset harmillisuudet."[1]

Varietyssa kriitikko kirjoittaa: "Kyseessä on keskitasoa laadukkaampi takaa-ajomelodraama. Tiiviisti käsikirjoitettu ja ohjattu elokuva keskittyy onnistuneesti yritykseen saada kiinni rikolliset, jotka ovat taudinkantajia, jottei tauti leviäisi kaupunkiin ja aiheuttaisi pakokauhua. Ruttoaihe on aika satunnainen rosvo-ja-poliisi-teema... Toiminta on eloisaa, elokuvassa on koskettavuutta ja muutamia poikkeuksellisia kohtia. Jack Palancen näyttelijäntyö on terävää."[2]

Neworleansilainen elokuva-arvostelija kirjoittaa vuonna 2005: "Elokuvan film noir -elementit syntyvät siitä, että se hyödyntää toisen maailmansodan jälkeisiä saksalaisen ekspressionismin ja italaialaisen neorealismin tekniikoita. Kazan ihaili ekspressionistien tapaa käyttää chiaroscuro-valaitusta tunnelman kohottamisessa, ja hän tuo mieleen neorealistien yhteiskunnan marginaalissa elävien verité-muotokuvat. Panic antoi hänelle tilaisuuden tutkia näitä tyylejä kokeilemalla kuvausta ja palkkaamalla tavallisia ihmisiä näyttelijöiksi. Työskenneltyään Hollywoodin suurimpien näyttelijöiden kanssa – Dorothy McGuire, Spencer Tracy, Katharine Hepburn, Dana Andrews, Gregory Peck ja Ethel Barrymore – Kazan halusi kääntyä vastakkaiseen suuntaan. Tämän elokuvan ja uuden lähestymistapansa tarpeisiin hän palkkasi pienempien tähtien lisäksi myös rosoisempia tuttaviaan New Yorkin teattereista ja kaiken päälle muutamia neworleansilaisia, joiden näyttelemiskokemus vaihteli."[3]

Arvioiden pisteitä keräävä Rotten Tomatoes -sivusto kokosi jälkikäteen 21 kritiikkiä ja antoi elokuvalla pisteitä 95 %, ja keskimääräinen pisteytys oli 7,3/10.[4]