Pakkosterilisointi

Australiassa on laillista tehdä holhoustuomioistuimen tai perhetuomioistuimen luvalla vastoin kohteen tahtoa sterilisaatioleikkaus aikuiselle tai alaikäiselle, jolla on kehitysvamma, jos hänen ei katsota voivat antaa suostumustaan[11][12]. Vanhempi tai edunvalvoja voi laittaa hakemuksen. Sen jälkeen pakkosteriloitavaksi ehdotettua edustaa riippumaton edunvalvoja. Edunvalvoja saa oikeudelta luvan, jos todistaa, että pakkosterilointi on uhrin parhaaksi. Steriiliyden voi saada suun kautta syötävillä ehkäisypillereillä, ihonalaisella hormonikapselilla tai kohdunpoistolla. Ehkäisypillereiden syöttäminen ihmiselle vastoin tahtoa ei vaadi oikeuden päätöstä.[12]

Vuonna 2013 Yhdistyneiden kansakuntien Vammaisten henkilöiden oikeuksien komitea (CRPD) vaati hallitusta kieltämään pakkosterilisaatiot. Australian senaatin tutkintakomitea suositteli pakkosterilointia säädeltävän, muttei kiellettävän. Komitean puheenjohtaja, senaattori Rachel Siewert kannattaa pakkosterilointia, jos uhrilla ei ole kykyä antaa suostumusta ja tilanne on hengenvaarallinen. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch arvosteli naisten ja tyttöjen pakkosterilointikäytäntöä vuosiraportissaan vuonna 2014.[12]

Yleisiä syitä pakkosteriloinnille on raiskausten peittely ja tytön kuukautisten alkaminen. Naiset, joilla on kehitysvamma, joutuvat paljon muita ihmisiä todennäköisemmin seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, ja moni heistä alaikäisinä.[12] Pakkosterilointia kannattavat pitävät raskaaksi tulemista ei-toivottavana, koska lapselle tulisi tavallista todennäköisemmin kehitysvamma, mitä he eivät pidä toivottavana; tai henkilö ei osaisi huolehtia lapsesta. Uhrin vaikeudet huolehtia kuukautisistaan ovat myös syynä. Vammaisten oikeusjärjestö Advocacy for Inclusionin edustajan mukaan naisia ei kuunnella yhtä hyvin, kuin heitä holhoavia henkilöitä.[12]

Kiinan vallanpitäjät eivät halua väestön kasvavan, joten voimassa on laki, joka kieltää kolmannen lapsen hankkimisen. Viranomaiset hakevat kaksi lasta hankkineita naisia rangaistuksena pakkosteriloitaviksi, jotta he eivät saisi lisää lapsia. Politiikan vuoksi vanhemmat hylkäävät lapsia. Paperittomille lapsille ei myönnetä kotipaikkaoikeutta eli he eivät pääse sairaalaan ja heitä rangaistaan avioliittokiellolla. Pakkosterilointeja tehtiin etenkin 1980- ja 1990-luvuilla.[2]

Viranomaiset eivät joudu pakkosteriloinneista vastuuseen oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti. Amnestyn mukaan Kiinassa on oma hallintokoneisto, jonka tavoitteena on peitellä ja estää pakkosteriloinnista seuraavia oikeudenkäyntejä. Osa pakkosterilointitapauksista on päätynyt oikeuskäsittelyyn.[2]

Perussa steriloitiin 1990-luvulla ihmisiä pakolla. Rikoksen kohteena oli jopa 300 000 ihmistä; etenkin köyhiä, alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä. Vuonna 2017 ketään ei ole asetettu syytteeseen.[13]

Brittiläinen sanomalehti The Guardian kertoi vuonna 2007, että Pohjoismaissa arviolta 140 000 saamelaista joutui valtioiden pakkosteriloinnin kohteeksi. Pakkosteriloinnit tehtiin ennen 1970-lukua. Pakkosteriloinnit olivat osa rodunjalostusohjelmia ja saamelaisia pidettiin rotuna.[14][15]

Ruotsissa ihmisten pakkosterilointi on ollut laitonta vuodesta 2013 alkaen. Maaliskuussa 2018 hallitus päätti maksaa vuosina 1972–2013 pakkosteriloiduille transihmisille jokaiselle 335 000 kruunun eli 22 000–24 000 euron suuruisen korvauksen[16]. Transhenkilöt joutuivat vuoteen 2013 asti läpikäymään sterilisaation, jos he halusivat muuttaa juridista sukupuoltaan. Korvaukseen on oikeutettu arviolta 600–700 ihmistä. Ruotsi on ensimmäinen maa maailmassa, joka on päättänyt maksaa korvauksia transsukupuolisille pakkosteriloinnista.[17]

1920-luvun alusta lähtien Ruotsi oli rotubiologian johtava maa, jonne perustettiin ensimmäinen valtiollinen rotuinstituutti. Vuosia myöhemmin Saksassa perustettiin vastaava instituutti, johon haettiin oppia Ruotsista[18].

Vuosina 1935–1975 voimassa olleen eugeniikkaohjelman aikana Ruotsissa steriloitiin vasten ihmisen tahtoa 63 000 ihmistä, jotka katsottiin sopimattomiksi kansankotiaatteen arvoihin, kuten ihmiset, joilla oli vamma tai he voivat henkisesti pahoin[18][19]. Sterilisaatiosta 93 % oli naisia ja 7 % miehiä. He olivat etenkin työväenluokkaa. Eugeniikan eli hyväsyntyisyysohjelman mukaan esimerkiksi perinnöllisesti sairaiden ja vajaaälyisten lisääntyminen oli estettävä. Epilepsiaa sairastavat ja kaikki mielisairaalassa olleet pääsivät naimisiin vain, jos suostuivat steriloitaviksi.[20] Mielisairaalat olivat vankilaa tai keskitysleiriä tarkoitukseltaan vastaavia varastointi- ja vangitsemispaikkoja.

Vuonna 1997 ruotsalaisissa historiankirjoissa ja koulukirjoissa ei mainittu enää lähes mitään 40 vuotta kestäneestä pakkosterilointipolitiikasta[21]. Saamelaisiin kohdistunut pakkosterilisaatioita sisältänyt rodunjalostusohjelma paljastettiin julkisuuteen samana vuonna, jolloin valtio järjesti virallisen tutkinnan[14].

Suomen allekirjoittamat ihmisoikeussopimukset, kuten Istanbulin sopimus, kieltävät pakkosteriloinnin. Steriloinnin merkitystä ymmärtämättömäksi katsottujen ihmisten pakkosteriloinnista ihmisoikeusrikoksena ei kuitenkaan käydä keskustelua, eivätkä sanomalehdet puhu sen olemassaolosta.

Suomessa "vajaavaltaisen" ihmisen, esimerkiksi kehitysvammaisen ihmisen, saa Suomen steriloimislain mukaan pakkosteriloida, jos hänelle määrätty laillinen edustaja hakee sitä Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta eli nykyiseltä Valviralta. Jos henkilö on pysyvästi kykenemätön ymmärtämään sterilisaation merkityksen, lain mukaan toimenpide voidaan suorittaa painavista syistä lain luetteleman listan kohtien 3, 5 tai 6 perusteella, eli silloin, kun raskaus vaarantaisi pakkosteriloitavan hengen tai terveyden; tai on syytä olettaa, että pakkosteriloitavan lapsella olisi tai hänelle kehittyisi vaikea sairaus tai ruumiinvika; tai kun pakkosteriloinnin kohteen sairaus tai muu siihen verrattava syy vakavasti rajoittaa hänen kykyään hoitaa lapsia. "Erittäin painavista syistä" saa pakkosteriloida alle 18-vuotiaan alaikäisen ilman alaikärajaa.[4]

Valviran mukaan vaikeasti vammaisten steriloimislupia on myönnetty 2000-luvulla muutamia ja 2010-luvulla ei ole myönnetty yhtään. [22]

Ihmisoikeuskeskustelussa pakkosterilointiin rinnastetaan lisääntymiskyvyttömyysvaatimus transsukupuolisille ihmisille, jotka vahvistavat juridisen sukupuolimerkintänsä. Käytännössä sterilointeja ei kuitenkaan tehdä. Translain mukaan juridisen sukupuolimerkintänsä toiseksi vaihtavan täytyy olla steriloitu tai muusta syystä lisääntymiskyvytön[23]. Translakia käsitelleen työryhmän raportin mukaan lain edellyttämäksi steriiliydeksi käy ulkonäköön vaikuttavista hormonihoidoista johtunut lisääntymiskyvyttömyys, joka on palautuva[24]. Sanomalehti Karjalaisen eduskuntaryhmille teettämän kyselyn mukaan kolme neljäsosaa kansanedustajasta kannattaa varmasti tai todennäköisesti lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poistamista translaista[25].

Suomi ei nykyisin maksa korvauksia hallituksen pakkosterilointipolitiikan uhreille. Vuonna 2000 Sosiaali- ja terveysministeriön sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta vastusti korvausten maksamista hallituksen lobotomialeikkausten uhreille sillä perusteella, että se avaisi portin muille ryhmille vaatia korvauksia: esimerkiksi pakkosteriloinnin uhreille. Neuvottelukunta piti korvausten maksamista ei-toivottuna[26]. Vuonna 2010 virisi hanke valtion korvausvelvollisuuden laajentamiseksi. Vahingonkorvauslain uudistamisen kuitenkin pelättiin johtavan kestämättömiin kustannuksiin, eikä hanketta viety loppuun[27].

Vuonna 2018 Sosiaalidemokraattiset nuoret on vaatinut valtiota tunnustamaan toimineensa törkeällä tavalla pakkosteriloimiaan transihmisiä kohtaan, tekemään virallisen anteeksipyynnön ja maksamaan uhreille korvauksia[16][28]. Suomessa vain harva transihminen on hakenut sterilointia, koska hormonihoidon aiheuttama lisääntymiskyvyttömyys riittää sukupuolen vahvistamiseen. Steriloimislakiin on lisätty vuonna 2002 oikeus sterilointiin transsukupuolisuuden perusteella, mutta THL:n tilastoon ei ole ilmoitettu koko aikana niitä yhtään, joten korvausten saajia ei olisi. [9] [29]

T. M. Kivimäen johtama oikeistohallitus sääti lain pakkosteriloinnista vuonna 1935.[30] Laki syntyi 1920-luvun lopussa asiaa pohtineen komitean mietinnön pohjalta. Siihen kuuluivat oikeusneuvos Walter Andersin, lääkintöneuvos E. J. Horelli, dosentti Arne Palmén ja professori Harry Federley.[31]

Vuosina 1935–1970 Suomessa steriloitiin noin 43 000 ihmistä lääketieteellisten, yli 7 500 rotuhygieenisten, yli 3 000 sosiaalisten ja pari sataa muiden syiden perusteella. Valtaosa sosiaalisin perustein pakkosteriloiduista oli aviottomien lapsien äitejä, koska kunnat eivät halunneet lisää köyhäinhoidon hoidettavia. Lääketieteellisistä syistä pakkosteriloidut olivat esimerkiksi ihmisiä, joilla oli mielisairaus, kuten skitsofrenia-diagnoosi, ihmisiä, joilla oli kehitysvamma, tai ”moraalittomina” pidettyjä ihmisiä. Rotuhygieenisillä syillä perusteltavista sterilisaatioista luovuttiin Suomessa vuonna 1969 ja muista pakkosteriloinneista pääosin 1970-luvulla.[32]