Pakkaus

Pakkaus on tuotteen ympärillä oleva suoja, joka varmistaa tuotteen säilymisen vahingoittumattomana eri jakeluvaiheiden ja varastoinnin ajan, kunnes kuluttaja tai muu loppukäyttäjä ottaa tuotteen käyttöön. Pakkauksen pinta tarjoaa myös paikan tuotetta koskeville pakollisille ja vapaaehtoisille merkinnöille sekä tuotteen myyntiä edistäville teksteille ja kuville.

Lääketabletteja eräänlaisessa pakkauksessa (läpipainopakkaus), joka on tarkoitettu takana olevan toisenlaisen pakkauksen (kartonkilaatikko) sisälle.

Tarkoitus

Pakkauksen tehtävänä on[1][2]

  • suojata tuotetta ulkopuolisten tekijöiden, kuten lämmön, kosteuden, valon tai mekaanisten voimien vaikutukselta
  • säilyttää tuote vahingoittumattomana läpi sen vaatiman logistisen ketjun tuotantolaitoksesta loppukäyttäjälle
  • tehdä mahdolliseksi tuotteen kustannustehokas varastointi, kuljetus ja käsittely (esim. kuljetustilaa säästävät itse koottavien huonekalujen pakkaukset)
  • selvittää tuotteen oikeat käsittelytavat logistiikkaketjun eri vaiheissa (esim. "Tämä puoli ylöspäin", "Säilytettävä alle +10 °C")
  • lisätä tuoteturvallisuutta loppukäyttäjän näkökulmasta (esim. parasta ennen -päiväys, valmistusaineet, säilyvyystieto)
  • edistää tuotteen myyntiä tekemällä se myymälässä helposti havaittavaksi, houkuttelevaksi ja kiinnostavaksi

Materiaalit

Lasipakkaukset

Lasista valmistettuihin pulloihin tai purkkeihin pakataan erityisesti nestemäisiä elintarvikkeita, lääkkeitä, kosmetiikkaa ja kemikaaleja. Lasipakkauksen ominaisuuksiin kuuluvat läpinäkyvyys, kemikaalien sietokyky ja kovuus. Ympäristönäkökulmasta lasi on teoriassa ikuista ja käytännössäkin helposti kierrätettävää, sillä se voidaan sulattaa uudelleen käytettäväksi rajattoman monta kertaa. Esteettisestä ja markkinoinnillisesta näkökulmasta lasipakkaus on monen tuotteen perinteinen, arvostettu ja näyttävä säilytystapa, ajatellaanpa vaikka viini- tai hajuvesipulloa tai hillopurkkia. Lasipakkausten huonoja puolia ovat särkyvyys, painavuus ja hajoamattomuus luonnossa.[1]

Kuitupakkaukset

Kuitupakkauksiksi sanotaan metsäteollisuuden tuottamista puukuiduista valmistettuja pakkauksia, jotka ulottuvat paperisäkeistä ja käärepapereista kartonkipakkauksiin ja aaltopahvilaatikoista kananmunien kennopakkauksiin. Kuitupakkausten etuja ovat keveys ja hyvät painotekniset ominaisuudet, jotka mahdollistavat näyttävän ja informatiivisen pakkausgrafiikan. Kuitupohjaisia pakkausmateriaaleja on kehitetty soveltuvaksi hyvin erilaisiin käyttötarkoituksiin yhdistämällä niihin muita materiaaleja, kuten muovikerroksia, joko päällystämällä tai laminoimalla. Tällaisista yhdistelmäpakkauksista esimerkki on nestepakkauskartongista valmistettavat maito- ja mehutölkit. Kuivat elintarvikkeet, kuten jauhot, riisi ja makaronit, pakataan usein paperipusseihin tai kartonkirasioihin.[1]

Aaltopahvista valmistetut laatikot toimivat usein kymmenistä pienistä kuluttajapakkauksista muodostuvan tukkuerän suojana ja kokoajana eli kuljetuspakkauksena valmistajalta vähittäismyymälään saakka. Ruskean pintakartongin eli "lainerin" sijasta aaltopahvi voidaan päällystää valkoisella esipainetulla kartonkikerroksella, jolloin saadaan näyttäviä ja värikkäästi painettuja kuluttajapakkauksia esimerkiksi elektroniikkatuotteille.[1]

Kuitupakkausten hyviin ominaisuuksiin kuuluvat monipuoliset kierrätysmahdollisuudet. Pakkausjätekuidusta voi valmistaa uusia pakkaustarvikkeita, kuten maitotölkkien kartonkijätteestä wc-paperirullien hylsyjä. Uusiokäytön lisäksi kuitupakkausten toinen hyödyntämistapa on polttaminen energiaksi.[1]

Metallipakkaukset

Metallipakkauksiin käytetään alumiinia, terästä, tinaa ja näiden yhdistelmiä. Yleisin materiaali on tinattu teräslevy eli tinapelti. Alumiini on hyvä mutta kallis pakkausmateriaali, mikä johtuu valtavasta sähköenergian tarpeesta jalostettaessa bauksiittimalmia alumiiniksi. Siksi alumiinipakkaukset, kuten olut- ja virvoitusjuomatölkit, pyritään kierrättämään ja sulattamaan uudelleen alumiiniksi. Uusiokäyttöprosessissa kuluu energiaa vain viisi prosenttia verrattuna alumiinin valmistamiseen bauksiitista.[1]

Kestäviä ja valotiiviitä metallipakkauksia käytetään paljon elintarviketeollisuudessa (säilykepurkit, tahnaputkilot, einesruokien alumiinivuoat ja juomatölkit) sekä kemianteollisuudessa (muun muassa maalipurkit).[1]

Muovipakkaukset

Muovit ovat nopean kehityksensä ansiosta vallanneet alaa monenlaisessa tuotepakkaamisessa niin, että Euroopassa lähes 39 % muoveista käytetään pakkaamiseen.[3] Kierrätettävät PET-muovipullot ovat lähes täysin korvanneet lasiset virvoitusjuomapullot. Styroksi eli EPS-polystyreeni, usein aaltopahvipakkauksen sisällä, suojaa elektronisia laitteita ja muita kalliita kestokulutustuotteita iskuilta ja eristää myös lämpöä. Muovipusseihin pakataan leipomotuotteita, hedelmiä ja vihanneksia etukäteen tai itsepalveluna myymälässä. Lääketeollisuudelle kehitetyt tablettien painopakkaukset sekä astmalääkeinhalaattorit ja muut annostelijat ovat esimerkkejä muovien mahdollistamista teknisesti edistyksellisistä pakkauskeksinnöistä. Muovipakkausten yleisiä etuja ovat keveys ja tiiviys sekä soveltuvuus massatuotantoon.[1]

Ympäristön kannalta muovin ongelmana on, että uusia biomuoveja lukuun ottamatta muovit eivät maadu, koska mitkään eliöt eivät kykene niitä hajottamaan. Jos kierrätystä tai muuta jätehuoltoa ei ole kunnolla järjestetty, muovipakkauksista voi syntyä isoja ympäristöongelmia kuten valtamerten valtavat muovijätelautat.

Muovin kierrätystä uusiokäyttöön hankaloittavat monet eri muovityypit, jotka pitäisi erotella toisistaan. Tämä on vaikeaa, vaikka muovipakkauksiin nykyisin merkitäänkin niissä käytetty muovilaatu. Silti esimerkiksi Saksan ympäristöviranomaisten mukaan sikäläiset muovikassit on tehty jopa 80-prosenttisesta uusiomuovista.[3]

Menetelmät

Elintarviketeollisuudessa pakkaamisella on suuri merkitys tuotteen puhtauden, tuoksun, eheyden, kuivuuden, säilyvyyden ja turvallisuuden varmistamiseksi, ja pakkauksissa onkin kaasu- ja mikrobitiivis suljenta sekä tiiviit materiaalit. Käytetyimmät pakkaustekniikat ovat:[4]

  • Tyhjiöpakkaaminen: ilma poistetaan pakkauksesta ja se suljetaan.[4]
  • Suojakaasupakkaaminen: pakkaus täytetään ilman sijasta muunlaisella typen, hiilidioksidin ja hapen seoksella. Useimmiten pyritään syrjäyttämään happi ja estämään näin hapettumis- ja pilaantumisreaktiot.[4][5][6]
  • Aktiivinen pakkaaminen: pakkaus sisältää tarvikkeen, jonka avulla elintarvikkeen turvallisuutta ja/tai säilyvyyttä voidaan lisätä ja laatua parantaa koko pakattuna olon ajan. Pakkauksen kaasutilasta voidaan poistaa pilaantumista edistäviä tai pahanhajuisia aineita tai lisätä siihen hyödyllisiä aineita.[4]
  • Älypakkaaminen: pakkaus sisältää ilmaisimen, jonka avulla pakkauksen tilaa voidaan tarkastella reaaliajassa.[4]
  • Aseptinen pakkaaminen: steriloituun pakkaukseen pakkaamista.[4]

Pakkaussuunnittelu

Pakkaussuunnittelu on tekniikan alue, jossa sovelletaan muotoilua, graafista suunnittelua ja varsinkin elintarvikkeiden pakkauksessa biologista ja lääketieteellistä tietämystä. Pakkauksilla pystytään vähentämään tuotehukkaa huomattavasti varsinkin elintarvikkeissa. Pakkauksesta käyvät ilmi tuotemerkintätiedot.

Pakkausteollisuus

Pakkauksia on tarvittu vuosituhansia elintarvikkeiden ja muiden tavaroiden säilytyksessä ja kuljettamisessa. Vasta teollinen vallankumous loi nykyaikaisen pakkausteollisuuden. Länsimaissa pakkausala alkoi kehittyä nopeasti 1950-luvulla, jolloin tuotteita alettiin suojata paremmin hävikin pienentämiseksi ja tuotteiden herätearvon eli myyvyyden parantamiseksi. 1900-luvun loppuvuosina pakkaamisen ympäristövaikutukset nousivat osaksi kulutusyhteiskunnan kritiikkiä.[2]

Pakkaamisen historiaa

Ruoan ja erilaisten tavaroiden säilytyksessä ja kuljettamisessa on aina tarvittu jonkinlaisia pakkauksia. Kuivien ja kiinteiden tavaroiden kuljettamiseen käytettiin luonnonmateriaaleista käsin valmistettuja kääreitä, naruja, koreja, pusseja, säkkejä, tuokkosia, vakkoja tai arkkuja. Nestemäisille aineille tarvittiin keraamisia, metallisia tai lasisia astioita ja pulloja, nahasta tai eläinten rakosta valmistettuja leilejä eli lekkereitä, puisia tynnyreitä tms. Keraamisia ja lasiastioita tehtiin jo Egyptissä 3000 eaa., peltilaatikoita alettiin valmistaa 1700-luvulla[7] ja metalliset säilyketölkit keksittiin 1810-luvulla Napoleonin armeijan muonitustarpeisiin. Vielä 1950-luvulla länsimaisissakin kodeissa käytettiin uudelleen tavaroiden mukana tulleet narut, pussit ja muut pakkaukset, ja maitoa haettiin kaupasta tai läheisestä maatalosta omalla astialla. Nykyinen kertakäyttöpakkausten valtakausi alkoi oikeastaan vasta 1960-luvulla.[8]

Ensimmäisiä kehittyneitä elintarvikepakkauksia säilykepurkkien ohella olivat lasiset maito-, olut- ja virvoitusjuomapullot, joita varten kehitettiin monissa maissa pullonpalautus- ja kierrätysjärjestelmiä. Suomessa ja eräissä muissa maissa kokeiltiin 1970-luvulla maidon pakkaamista maitopusseihin, jotka olivat sisäpinnaltaan mustia polyeteenimuovipusseja. Kotona litran vetoinen pussi laitettiin sille erityisesti suunniteltuun muoviseen kaatimeen. Maitopussit rikkoutuivat ja vuotivat usein, ja 1970-luvun lopulta alkaen Suomessa ja kaikkialla maailmassa maidon ja monien muiden juomien ja nestemäisten elintarvikkeiden pakkaukset ovat perustuneet nestepakkauskartonkiin.[9] Sitä käyttävistä pakkausmenetelmistä maailmanlaajuisesti tunnetuiksi nousivat ruotsalainen Tetra Pak ja norjalainen Elopak. Maitopurkkeja ja muita elintarvikepakkauksia käytetään yhä enemmän arkiaterioilla myös tarjoiluastioina.[10]

1870-luvulla Yhdysvalloissa keksitty aaltopahvi on noussut suosituksi isojen tavaroiden ja pientavaroiden tukkuerien pakkausmateriaaliksi. 1900-luvulla pakkaamisen kehittymiseen vaikuttivat erilaiset uudet muovimateriaalit, joita käytetään pakkaamisessa yhä enemmän joko sellaisenaan tai laminoituna yhteen paperin tai kartongin kanssa.[2] Huonekalujen ja muiden osista koottujen esineiden pakkaustapana on yhä useammin niin sanottu flat pack, eli vähän kuljetustilaa vievä litteä pakkaus, jossa tuote kuljetetaan osina. Vähittäismyyjän tai loppukäyttäjän pitää itse koota tuote mukana tulevien ohjeiden mukaan.[11]

Katso myös

Lähteet
  1. Raivio, Liisa ja Lepola, Reija: Optio 2000 Tuotetuntemus, s. 43. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24936-X.
  2. Seppälä, Markku J. (toim.); Grönstrand, Joel; Karhuketo, Hannu; Törn, Tage: Kemiallinen metsäteollisuus III: Paperin ja kartongin jalostus, s. 11, 22. Opetushallitus, 2000. ISBN 952-13-0606-8.
  3. Muovipakkaus: Luotu suojaksi. Muoviteollisuus ry, PlasticsEurope, Association of Plastic Manufacturers, 2012. Esitteen verkkoversio (pdf) (viitattu 12.12.2012).
  4. Ahvenainen-Rantala, Raija & Helén, Harry: Elintarvikeprosessit, s. 266–268. Anna-Maria Saarela, Paula Hyvönen, Sinikka Määttälä, Atte von Wright (toimittaneet). Savonia-ammattikorkeakoulu, 2010. ISBN 978-952-203-121-1.
  5. Agan suojakaasukäsikirja, Aga. (Internet Archive). Viitattu 17.10.2015.
  6. Käytettävät pakkauskaasut, Pakkausmenetelmät ja -laitteet, Elintarvikkeiden pakkaaminen -oppimateriaali, edu.fi. (Internet Archivessa). Viitattu 17.10.2015.
  7. History: Metal Packaging, Compax Packaging. Viitattu 17.10.2015.
  8. Pakkausten historiaa, Pakkausmenetelmät ja -laitteet, Elintarvikkeiden pakkaaminen -oppimateriaali, edu.fi. Viitattu 17.10.2015.
  9. Maitopakkausten historiaa, Pakkausmenetelmät ja -laitteet, Elintarvikkeiden pakkaaminen -oppimateriaali, edu.fi. Viitattu 17.10.2015.
  10. Pakkaukset muuttavat esineympäristöä, Pakkausmenetelmät ja -laitteet, Elintarvikkeiden pakkaaminen -oppimateriaali, edu.fi. Viitattu 17.10.2015.
  11. History, Ikea. Viitattu 17.10.2015.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.