Paimenrunous

Paimenrunous (bukolinen runous, pastoraalirunous) on paimenelämää käsittelevän lyyrillisen, draamallisen ja romaanikirjallisuuden yhteisnimi. Pastoraali (< ital. pastorale) eli paimenidylli tarkoittaa paimenrunouden aiheisiin pohjautuvaa musiikkia, näytelmiä tai kuvataidetta. Nimitys on lähtöisin latinan sanasta pastor 'paimen'. Pastoraalilla tarkoitetaan myös samoissa aihepiireissä liikkuvaa maalausta.

William-Adolphe Bouguereau, Pastoraali (Paimentyttö), 1889.

Paimenrunous liittyi aluksi puhtaasti kansanomaiseen runouteen, mutta se sovinnaistui pian ja alkoi tulkita kaupunkilaistuneempien aikakausien pyrkimyksiä palata yksinkertaiseen maalaiselämään.

Wilhem von Gloeden, Pastoraali-idylli, noin 1902.

Vanhimmat rauhallista maalaiselämää ihannoivat paimenrunot ovat peräisin antiikin Kreikasta. Paimenrunouden luojana pidetään tavallisesti Theokritosta, jonka idyllit ovat vaikuttaneet Vergiliuksen eklogeihin. Bukolisten runoilijoiden ansiosta Kreikan Arkadiasta muodostui kuva paimenidyllinä.[1] Keskiajalla paimenrunous oli unohduksissa ja heräsi renessanssiaikana uudelleen eloon. Vertauskuvallista eklogirunoutta sepitteli Petrarca.

Italiassa perinne elvytettiin 1400–1500-luvulla, ja tuolloin kehitettiin myös paimennäytelmä, joka sisälsi laulua ja tanssia. Paimennäytelmä, jolla Adam de la Hallen näytelmässä Jeu de Bobin et de Marion oli ollut edeltäjänsä, saavutti korkeimman kehityksensä Torquato Tasson Amintassa ja Giovanni Battista Guarini'n Il pastor fidossa. Paimenromaania, johon jo Longoksen antiikinaikainen Dafnis ja Khloe kuuluu, edustavat Giovanni Boccaccion Ameto, Jacopo Sannazaron Arcadia, Jorge de Montemayorin Diana sekä Honoré d'Urfén Astrée.