Paikallinen reaalisuus

Paikallinen reaalisuus ymmärretään fysiikassa luontoa kuvaavien lakien kahtena yhtäaikaisena ominaisuutena: niiden pitää olla samanaikaisesti paikallisia (lokaalisia), ts. kaukana olevat kappaleet eivät voi vuorovaikuttaa keskenään ilman että vuorovaikutus näiden välillä kulkeutuu hitaammin kuin valon nopeus, ja reaalisia, ts. kappaleita kuvaa mittauksesta riippumaton joukko objektiivisia ominaisuuksia.

Luonnonlakien paikallisuutta kuvatkoon esimerkki, jossa kaksi kappaletta, A ja B, ovat etäisyyden ${\displaystyle L}$ päässä toisistaan. Jonkin ominaisuuden muutos A:ssa hetkellä ${\displaystyle t}$ ei siis voi vaikuttaa B:n ominaisuuksiin ennen kuin aikaisintaan hetkellä ${\displaystyle t+L/c}$, jossa ${\displaystyle c}$ on valon nopeus. Tässä mielessä "samanaikaiset" vuorovaikutukset ovat paikallisia.

Luonnonlakien reaalisuus voi vaikuttaa itsestään selvältä: oletetaan, että kappaleita kuvaa jokin ominaisuus (esimerkiksi pyörimissuunta johonkin haluttuun akseliin nähden, liikemäärä, tms.), jota voidaan kuvata joillain mahdollisilla lukuarvoilla. Mahdollisten arvojen joukko voi olla äärellinen, numeroituva tai ylinumeroituva. Jos luonto on tässä mielessä reaalinen, kappaleen ominaisuuden arvo on olemassa ja täysin määrätty jo ennen ominaisuuden arvon mittausta. Tässä mielessä fysiikan reaalisuuden määritelmä poikkeaa filosofisesta realismista.

Esimerkki paikallisen reaalisuuden rikkovasta luontoa kuvaavasta teoriasta on kvanttimekaniikka. Erityisesti kvanttimekaaninen lomittuminen rikkoo paikallisen reaalisuuden. Tämä voidaan todeta mittaamalla Bellin epäyhtälöitä.