Paavo Kastari

Paavo Kastari jatkosodassa

Paavo Kastari oli oikeustieteilijä. Hän suoritti Helsingin yliopistossa ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1931, ja lakitieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1934.[1] Hän oli K. J. Ståhlbergin oppilas ja myöhemmin työtoveri lainvalmistelukunnassa. Tämän vaikutus näkyi myöhemmin hänen työssään.

Kastari esitteli 1930-luvulla ensimmäisenä suomalaiselle lukijakunnalle Hans Kelsenin.

Kastarin väitöskirja valmistui jo ennen talvisotaa. Hän teki siitä kolme kopiota, jotka hän talvisodan aikana sijoitti pommitusten varalta eri puolille kaupunkia. Väitöstilaisuus oli syksyllä 1940 aiheesta "Eduskunnan hajoitus Suomen oikeuden mukaan." Tilaisuus radioitiin ja osa taltioitiin myös äänilevylle. Väitöskirjassa herätti keskustelua Kastarin tulkinta presidentin ja valtioneuvoston välisistä suhteista, joka oli vastoin silloista, jo K. J. Ståhlbergin presidenttikaudella vallinnutta käsitystä.

Kastari teki merkittävimmän uran toimimalla Helsingin yliopiston valtiosääntö- ja kansainvälisen oikeuden professorina vuosina 1956–1973. Hän oli aikaisemmin hoitanut professuuria virkaatekevänä ja oli myös julkisen oikeuden apulaisprofessori vuosina 1946–1956. Lisäksi hän oli oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani vuosina 1965–1966. Kastari oli valtakunnanoikeuden jäsen kaksivuotiskauden 1971–1973.[2]

Kastari kirjoitti useita valtiosääntöoikeuden teoksia. Eläkevuosina hän sai valmiiksi vuonna 1977 kirjan Suomen valtiosääntö,[4] joka herätti huomiota vuoden 1978 presidentinvaalien alla. Siinä Kastari ruoti perusteellisesti presidentin valta-asemaa. Kirjan esipuheessa hän palasi kiistaansa vuoden 1940 väitöstilaisuuden vastaväittäjänsä kanssa, jolloin hän väitti muun muassa, että parlamentarismin vuoksi presidentin ja valtioneuvoston välisessä ristiriidassa presidentti joutuu viime kädessä taipumaan valtioneuvoston enemmistön edessä. Presidentti ei hänen mukaansa saa tehdä sellaista päätöstä, jota valtioneuvoston enemmistö vastustaa.

Kastarin yliopistoura päättyi eläkkeelle vetäytymiseen 1970-luvun opiskelijaradikalismin vuosina. Vuoden 1970 maaliskuun opiskelijakuohunnan aikana hän leimautui vanhoilliseksi, koska ei suostunut muuttamaan luentojaan keskusteluksi hallinnonuudistuksesta.

Kastari sai tutkijantyöstään Suomen kulttuurirahaston 30 000 markan kunniapalkinnon 1981. Hänet vihittiin Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan riemutohtoriksi vuonna 1990.

Saksan tappio Stalingradin piirityksessä talvella 1943 heikensi saksalaismielisten asemaa hallinnossa, jolloin Valpon päällikkönä toiminut Arno Anthoni korvattiin Paavo Kastarilla, joka oli tehtävään komennettuna vuoden 1944 helmikuun lopusta saman vuoden marraskuuhun.[5] Poliittisen tilanteen muututtua hänet korvattiin vasemmistolaisemmalla seuraajalla. Osittain Kekkosen myötävaikutuksella hän pääsi vuonna 1948 useaksi kuukaudeksi luennoimaan Cambridgen yliopistoon ja palasi kotimaahan vasta olojen vakiinnuttua saman vuoden syksyllä.

Hallitusneuvos Wäinö Häkkinen ja ministerit Rainer von Fieandt ja Paavo Kastari veturin hytissä vuonna 1958.

Vielä Kastarin aikakaudella oikeustieteellisen tiedekunnan professorien toimenkuvaan kuului käytännössä yhteiskunnallisiin tehtäviin osallistuminen ja usein myös pistäytyminen ministeritehtävissä.

Kastari kuului ammattiministerinä kahteen virkamieshallitukseen. Hän toimi toisena kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä von Fieandtin hallituksessa 29.11.1957–28.2.1958 ja kohosi saman hallituksen sisällä ensimmäiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi 28.2.1958–26.4.1958.[6]

Toisen kerran ministerinä hän oli Kuuskosken hallituksessa ensimmäisenä kulkulaitosministerinä 26.4.1958–29.8.1958. [7]

Kastari oli Eduskunnan kirjaston ahkera käyttäjä, ja hänen käsialansa tuli tutuksi niin lukijoille kuin kirjaston henkilökunnallekin valtiota ja oikeutta käsitteleviin kirjoihin tehtyjen reunahuomautusten ansiosta.^lähde?

Kastari toimi eduskunnan oikeusasiamiehenä 1952–1956. Hän oli valtakunnanoikeuden jäsen vuosina 1972–1973. Lisäksi hän oli Haagin kansainvälisen pysyvän välitystuomioistuimen jäsen.

Lakitieteen kandidaattina ollessaan Kastari kirjoitti 1935 Suomalainen Suomi -aikakauslehteen (myöhemmin Kanava) artikkelin "Uuden Saksan oikeusjärjestys". Kirjoituksessa tarkastellaan kriittisesti prosessia, jossa totalitaarinen järjestelmä (tunnustusvaltio) alistaa oikeuslaitoksen kansallissosialismia palvelevaksi oikeuden irvikuvaksi, jossa yksittäisellä kansalaisella ei ole mitään oikeusturvaa viranomaisten mielivaltaa vastaan. [8]