Paavo Haavikko

Haavikon ensimmäinen runokokoelma Tiet etäisyyksiin ilmestyi vuonna 1951. Proosateoksista kokoelma Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä (1964) herätti huomiota ja siihen sisältyvä novelli ”Lumeton aika” jäi elämään. Näytelmistä ensimmäinen, Münchhausen (1958), herätti kiistaa väitetyn käsittämättömyytensä takia. Haavikko haastoi näytelmän kritiikin kirjoittaneen Paula Talaskiven oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta, minkä vuoksi hänen teoksiaan ei arvosteltu Helsingin Sanomissa oikeusprosessin aikana (1958–1959).[6] Myöhemmistä näytelmistä etenkin Sulka (1973) tuli suosituksi. Haavikko on tehnyt librettoja Aulis Sallisen säveltämiin oopperoihin, kuten Kuningas lähtee Ranskaan (1974) ja Ratsumies (1974). Lisäksi hän kirjoitti kolumneja muun muassa Uuteen Suomeen ja Suomen Kuvalehteen.[4]

Haavikko perusti 1975 kustannusyhtiö Art Housen, jonka siipien suojaan tuli myöhemmin myös Jalava-kirjankustantamo. Vuonna 1988 Art House osti lisäksi Uusi Suomi -yhtiöiltä ammatti- ja oppikirjallisuutta kustantavan Tietosanoma Oy:n.[7] Haavikon yrityksiin kuului lisäksi Pudasjärvellä turvetuotantoa harjoittanut Polar-sammal Oy, ja Haavikon perhe omisti myös noin tuhat hehtaaria metsää pääosin Pohjois-Suomessa.[8]

Filosofian kunniatohtorin arvon Haavikko sai Helsingin yliopistosta 1969. Akateemisia opintoja hän ei harjoittanut, vaan toimi jo nuoresta pitäen liikemiehenä. Alan sanasto ja ajattelutapakin näkyvät hänen runoissaan. ”Olen enemmän yrittäjä kuin kirjailija, vaikka olenkin kirjoittanut paljon ja kiireellä”, Haavikko totesi vuonna 2001.[9]

Haavikko ansioitui myös elokuvakäsikirjoittajana. Hän teki alkuperäiskäsikirjoituksen Alfred Kordelinin murhasta kertovaan elokuvaan Mommilan veriteot 1917 (1973) ja toimi yhtenä käsikirjoittajana Maunu Kurkvaaran elokuvassa Menestyksen maku (1983). Lisäksi hän dramatisoi oman näytelmänsä Kuningas lähtee Ranskaan Anssi Mänttärin ohjaamaksi elokuvaksi yhdessä Mänttärin ja Heikki Katajiston kanssa. Hänen tunnetuin työnsä elokuvan alalla on Kalevalaan pohjautuva käsikirjoitus Kalle Holmbergin ohjaamaan neliosaiseen televisiosarjaan Rauta-aika (1982).[4][10]

Haavikon esikoisromaani Yksityisiä asioita (1960) käsittelee vuoden 1918 tapahtumia. Jännitysromaanin Barr-niminen mies ensimmäisen painoksen (1976) hän julkaisi salanimellä Anders Lieksman.[11]

Paavo Haavikko puolisonsa Marja-Liisa Vartion kanssa vuonna 1960.

Paavo Haavikon vanhemmat olivat toimitusjohtaja Heikki Adrian Haavikko ja Rauha Pyykönen.[5]

Haavikko oli naimisissa kaksi kertaa: vuodesta 1955 kirjailija Marja-Liisa Vartion kanssa tämän kuolemaan (1966) asti. Vartion kanssa hänellä oli lapset Johanna (1956–1996) ja Heikki (s. 1960). Vuodesta 1971 kuolemaansa asti hän oli naimisissa kirjallisuudentutkija Ritva Haavikon kanssa.[4][12]

Haavikko kuoli pitkäaikaiseen sairauteen Helsingissä lokakuussa 2008. Hänelle oli vasta edellisenä päivänä myönnetty Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto.[13]

Haavikolta jäi useiden miljoonien eurojen arvoinen perintö, johon kuului lähes 800 000 euron arvosta osakkeita. Kirjailijanuran ohella hän oli myös yrittäjä ja liikemies.[14]

Haavikon kuoleman jälkeen hänestä ilmestyi kaksi elämäkertaa: Mauno Saari julkaisi vuonna 2009 kirjansa Haavikko-niminen mies. Haavikon poika Heikki Haavikko yritti estää sen julkaisun ja vaati isänsä tekijänoikeuksien perijänä ennakkotarkastusmahdollisuutta kirjaan.[15] Heikki Haavikko julkaisi puolestaan vuonna 2015 muistelmakirjan isästään.[16]

Haavikosta muodostui vuosikymmenien myötä julkisuudessa kuva eräänlaisena kansallisena näkijänä. Siitä asemasta, johon hän oli 1990-luvulle tultua kohonnut, kirjoitti Kristina Rotkirch 1995: ”Nykyään Haavikko on keisari tasavallassa, kansallinen oraakkeli, jonka ankaraa selvänäköisyyttä arvostavat myös ne, joiden on vaikea sietää sitä.”[17] Jo vuonna 1978 Erno Paasilinna oli kirjoittanut: ”Haavikon asema kirjallisuuden kentässä ei ole kaukana erään toisen henkilön asemasta valtiossa”, viitaten presidentti Kekkoseen.[18] Vuotta ennen Paasilinnan lausuntoa ilmestynyt Haavikon uudelleentulkinta Suomen lähihistoriasta, Kansakunnan linja, herätti laajaa keskustelua.[19]

Haavikko kuvaa asemaansa näkijänä muistelmiensa jälkimmäisessä osassa Prospero (1995) seuraavasti:[20]

»Kun yhteisön ajattelu pirstaloituu ja koulutus johtaa yhä kapeneviin tietosektoreihin, on äkkiä tarvetta kokonaisuuden näkijälle jos hänellä on näkijän kyky. Siksi, samalla kun vastus on ehkäpä kasvanut, on Haavikolle myönnetty kansakunnan elämässä itseoikeutettu asema menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden näkijänä. Sen ylläpitäminen vaatii itsenäistä, spekuloimatonta mutta myös perustavasti tervettä luontoa.»

Julkisuuskuvaansa Haavikko erittelee samassa teoksessaan:[21]

»Haavikosta rakentui myytti, pila- ja vihakuva, jollainen kasvaa yleensä vain poliittisen henkilön karikatyyriksi. – – Mutta 1980-luvulla alkaa käsityksiin kirjautua ilkeyttä ja kuonaa itsepäistä oikeudentuntoa ja ilmeisen oikeata näkemistä kohtaan. Kateus hänen itsenäistä asemaansa, julkisuutta ja uskomattomaksi kuviteltua ja kerrottua varallisuuttaan kohtaan kasvattaa tehokasta vastapainoa, alas repimistä. – – Se henkilö joksi Haavikko-niminen henkilö kuvataan ylittää kaikki ihmisen mahdollisuuksien rajoissa olevan toiminnan rajat.»

Ajan kuluessa julkisuudessa korostui Haavikon rooli poleemikkona. Sen sijaan esimerkiksi monia aforistisia kiteytyksiä, jotka ovat kohonneet lentäviksi lauseiksi, ei välttämättä osata yhdistää Haavikkoon. Esimerkiksi säe ”Kun kansa saa vallan niin kuka sen saa?” on peräisin oopperalibretosta Ratsumies. Monet presidentti Kekkosen käyttämät Haavikko-lainaukset ovat jääneet elämään: ”Sillat voitetaan kulkemalla niiden ylitse.” Erityisen tunnettu on Haavikon lausahdus parodian tarpeettomaksi käymisestä: ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse.”[22][23]

Pääartikkeli: Paavo Haavikon bibliografia

Paavo Haavikko, Marja-Liisa Vartio ja lapset vuonna 1963.

• Kirjallisuuden valtionpalkinto 1959, 1961, 1963, 1965, 1967, 1971, 1975, 1982[4]
• Eino Leinon palkinto 1963 (ei ottanut vastaan)
• Aleksis Kiven palkinto 1966[4]
• Pro Finlandia 1967[24]
• Sokeain kuunnelmapalkinto 1967[4]
• Valtion näytelmäkirjallisuuspalkinto 1969[4]
• Helsingin yliopiston kunniatohtori 1969[4]
• Neustadtin kansainvälinen kirjallisuuspalkinto 1984[4]
• Aikakauslehtien Liiton J. V. Snellman -palkinto 1988
• Taiteen akateemikon arvonimi 1991[4]
• Ruotsin akatemian pohjoismainen palkinto 1994[4]
• Pohjoismainen näytelmäkirjailijapalkinto 1996[4]
• Poeta Finlandiae, Vuoden runoilija 1996[25]
• Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2008[13]
• Samuli Paronen -palkinto 2008[26]

• Haavikko, Heikki: Paavo Haavikko, isä. Helsinki: Teos, 2015. ISBN 978-951-851-399-8.
• Haavikko, Paavo: Prospero: Muistelmat vuosilta 1967–1995. Helsinki: Art House, 1995. ISBN 951-884-157-8.

• Anhava, Martti: Niin katosi voitto maailmasta : Paavo Haavikon elämä. Helsinki: Otava, 2021. ISBN 978-951-1-28342-3.
• Eskelinen, Markku & Koskimaa, Raine: Haavikko 2001. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-25732-X.
• Kaunonen, Leena: Heinänkorren tarkkuudella: Taiteesta ja näkemisestä Paavo Haavikon Pimeydessä. Teoksessa: Muodotonta menoa. Kirjoituksia nykykirjallisuudesta, toim. M. Kantokorpi & al.. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-22305-0.
• Kaunonen, Leena: Sanojen palatsi: Puhujan määrittely ja teoskokonaisuuden hahmotus Paavo Haavikon Talvipalatsissa. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-330-8.
• Kinnunen, Aarne: Syvä nauru: Tutkimus Paavo Haavikon dramatiikasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1977. ISBN 951-717-109-9.
• Kinnunen, Aarne: Kaksi metriä syvistä kysymyksistä: Paavo Haavikon proosasta. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34507-8.
• Kinnunen, Aarne: Korskea monisielu: suppea ensyklopedia Paavo Haavikon lyriikkaan. Helsinki: Siltala, 2018. ISBN 978-952-234-559-2.
• Pentikäinen, Johanna: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Espoo: J. Pentikäinen, 2002. ISBN 952-10-0647-1. Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
• Salminen, Matti: Paavo Haavikon linja. Helsinki: Into, 2022. ISBN 978-952-351-802-5.
• Sihvo, Hannes: Soutu Bysanttiin: Paavo Haavikon metodin ja maailmankuvan tarkastelua. Helsinki Joensuu: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Joensuun korkeakoulu, 1980. ISBN 951-717-200-1.

• Lisää luettavaa aiheesta Paavo Haavikon bibliografia on Wikiaineistossa
• Paavo Haavikko Ylen Elävässä arkistossa.
• http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aperson_123272663408666
• Haavikko, Paavo hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)