Paavo Aitio

Aitio vanhemmat olivat kirvesmies Johannes Aitio ja Saima Elvira Rinne. Aitio vietti nuoruutensa Turun Nummen kaupunginosassa ja eteni kansakoulupohjalta jo nuorella iällä suurehkon turkulaisen G. E. Nylundin konetehtaan apupojasta konttoripäälliköksi. Aition puolisona oli vuodesta 1945 Irja Maria Kankare. Heillä oli kaksi tytärtä.

Aitio astui politiikkaan jatkosodan jälkeen sosialidemokraattien riveissä ja hänet valittiin Turun kaupunginvaltuustoon ja -hallitukseen vuonna 1945. Hän kuitenkin siirtyi jo seuraavana vuonna kansandemokraatteihin, ensin Sosialistiseen Yhtenäisyyspuolueeseen (SYP) ja lopulta vuonna 1948 Suomen kommunistiseen puolueeseen (SKP). Hän toimi koko uransa lähinnä SKDL:n piirissä, joten SKP:n jäsenyys oli luultavasti pelkkä muodollisuus, jolla hän sai poliittisen uransa käyntiin. Aitio nousi eduskuntaan vuoden 1951 vaaleissa. Hän johti SKDL:n liittoneuvostoa vuodet 1955–1979. Tunnetummaksi hän tuli kohotessaan eduskunnan varapuhemieheksi kesken kauden kuolleen Toivo Kujalan tilalle vuonna 1959. Aitio jatkoi puhemiehistössä vuoteen 1968. Hän oli myös presidentin valitsijamies vuosien 1950, 1956 ja 1968 vaaleissa.

1960-luvulla Aitio oli vaaleissa saamiensa äänimäärien perusteella SKDL:n suosituimpia poliitikkoja, minkä vuoksi SKP antoi hänelle enemmän aatteellista liikkumavaraa reformistiseen suuntaan kuin monille muille. Hän oli SKDL:n ehdokkaana vuoden 1962 presidentinvaaleissa, ja vuoden 1968 vaaleissa hän sai Urho Kekkosen valitsijamiehenä lähes 21 000 ääntä.[8] Aitio sai vuodesta 1964 alkaen tunnustella yhteistyötä SDP:n Väinö Leskisen ja Maalaisliiton Arvo Korsimon kanssa, mikä johti lopulta kansanrintamahallituksen syntyyn vuoden 1966 vasemmiston vaalivoiton jälkeen. Aitio ei vielä tähän hallitukseen tullut mukaan, mutta siirtyi johtamaan SKDL:n eduskuntaryhmää.

Aitio toimi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä Koiviston I hallituksessa vuosina 1968–1970 (nimeke muuttui 1. maaliskuuta 1970 liikenneministeriksi) sekä työvoimaministerinä hätätilahallituksena tunnetussa Miettusen II hallituksessa vuosina 1975–1976. Jälkimmäisessä hallituksessa hänen poliittisena sihteerinään oli Jorma Hentilä. Vasemmisto yritti 1970-luvulla useasti nostaa Aition takaisin eduskunnan puhemiehistöön, mutta eduskunnan porvarienemmistö äänesti toiseksi varapuhemieheksi aina kokoomuslaisen, vaikka SKDL oli vuosina 1972–1979 toiseksi suurin puolue ja kokoomus vasta neljänneksi suurin. Aitio nimitettiin vuoden 1977 alussa Turun ja Porin Läänin maaherraksi, jolloin hän jätti muun politiikan.

Aitiota kyseltiin vielä vuoden 1982 presidentinvaalien ehdokkaaksi, mutta hän kieltäytyi. Aitio vihittiin Turun yliopiston valtiotieteen kunniatohtoriksi vuonna 1980 ja hän sai ministerin arvonimen vuonna 1988, vuotta ennen kuolemaansa.

Sukulaiset polttivat Aition laajan yksityisarkiston hänen kuoltuaan. Tarkoituksena oli tuhota mahdollisesti arkaluontoisia tietoja sisältäneet paperit. Aitiolla oli tapana tehdä yksityiskohtaisia muistiinpanoja lähes kaikista käymistään keskusteluista.[9]

Turun ylioppilaskyläsäätiö teki aloitteen tien nimeämiseksi Turussa Aition mukaan. Vuonna 2002 voimaan tulleessa asemakaavassa on Nummen kaupunginosaan aivan Aition entisen kotipaikan lähelle kaavoitettu Paavo Aition polku -niminen jalankulku- ja pyöräilyväylä, joka johtaisi Pispalantieltä Kirkkotielle Caribia-hotellin eteläpuolella.[10][11] Sitä ei ole kuitenkaan rakennettu.^lähde?

• Leppänen, Veli-Pekka: ”Aitio, Paavo (1918–1989)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1, s. 187–188. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8. / Teoksen verkkoversio.
• Kuka kukin on 1978, s. 35–36 Runeberg.org.

• .aspx Paavo Aitio. Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Paavo Aitio Suomen ministerit. Valtioneuvosto.