Paavalin kirjeet

Apostoli Paavali oli ensimmäisen kristillisen sukupolven merkittävin uskonoppinut. Hän julisti evankeliumia ja perusti seurakuntia kolmen vuosikymmenen ajan Rooman valtakunnan itäosiin. Paavalin toiminnan keskuksia olivat Antiokia, Efesos ja Korintti. Perustamiinsa seurakuntiin hän piti yhteyttä kirjeitse ja työtovereiden välityksellä.[1]

Paavalin kirjeet näyttivät suunnan kristinuskolle ja sen tulkinnalle. Hän otti etäisyyttä juutalaisiin tapoihin, joten myös pakanoiden oli helpompi kääntyä kristinuskoon. Paavalin kirjeitä kopioitiin ja leviteltiin laajalti. Antiikin maailman tyyliin tämä antoi monille kirjoittajille kimmokkeen laatia niin sanottuja pseudepigrafisia kirjeitä eli kirjoittaa omaa tekstiä kuuluisamman Paavalin nimissä.[1]

Paavalin nimissä on laadittu 13 kirjettä, mutta yleisesti Paavalin aidoiksi kirjeiksi luetaan seitsemän tekstiä:[1]

• Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille
• Ensimmäinen kirje korinttilaisille
• Toinen kirje korinttilaisille
• Kirje galatalaisille
• Kirje roomalaisille
• Kirje filippiläisille
• Kirje Filemonille

Paavalin kirjeet ovat syntyneet sanelemalla kirjurille. Ne eivät ole uskonnollisia tutkielmia, vaan vastauksia seurakunnan päivittäisiin asioihin. Kirjeiden rakenne noudattaa tiettyä kaavaa. Ensin Paavali mainitsee kirjoittajan tai kirjoittajien nimet ja sen jälkeen vastaanottajien nimet. Alkutervehdyksen jälkeen seuraa kiitosrukous. Runko-osassa kerrotaan varsinainen asia. Lopuksi Paavali kertoo matkasuunnitelmistaan ja lähettää terveisiä ystävilleen.[4]

Pääartikkeli: Paavali

Paavali syntyi juutalaiseen perheeseen Vähän-Aasian Tarsoksessa. Hän liittyi farisealaisten puolueeseen ja siirtyi Jerusalemiin opiskelemaan juutalaista oppia. Paavali nousi merkittävään asemaan juutalaisten keskuudessa, ja hän toimi kristillisten seurakuntien vainojen johtajana. Paavali oli Rooman kansalainen, puhui kreikkaa ja sai vaikutteita hellenistisestä kulttuurista.[1]

Apostolien tekojen mukaan Paavali kohtasi ylösnousseen Jeesuksen matkalla Damaskokseen, ja näkymä käännytti hänet kristinuskon vainoajasta sen julistajaksi. Noin kolme vuotta kääntymisensä jälkeen Paavali muutti Antiokiaan, missä toimi pääasiassa ei-juutalaisista koostuva varhaiskristillinen seurakunta. Paavali toimi Antiokiassa 14 vuotta. Vuonna 48 Antiokian seurakunta lähetti Paavalin niin sanottuun Apostolien kokoukseen, jossa keskusteltiin siitä, tulisiko ei-juutalaisten kristittyjen noudattaa Mooseksen lakia. Paavalin kanta uskonnon levittämisestä pakanoiden keskuuteen voitti.[4]

Pian Paavali joutui riitoihin Antiokiassa, ja hän muutti puoleksitoista vuodeksi Korinttiin. Siellä hän kirjoitti Jeesuksen paluuseen liittyvän kirjeen tessalonikalaisille. Korintista hän siirtyi sen ajan alueelliseen keskukseen Efesokseen kolmeksi vuodeksi. Siellä Paavali neuvoi seurakunnan elämään liittyvissä asioissa kirjeessään korinttilaisille sekä selvitteli kiistojaan heidän kanssaan toisessa kirjeessä.[4]

Efesoksen kaudelta on myös kirje galatalaisille, jossa Paavali perustelee, miksi kristityn ei tarvitse noudattaa Mooseksen lakia. Tämän jälkeen hän palasi Korinttiin ja viipyi siellä noin vuonna 56 kolme kuukautta. Paavali suunnitteli Rooman kautta Espanjaan suuntautuvaa matkaa, josta hän kirjoitti kirjeessään Rooman seurakunnalle ja otti samalla kantaa seurakunnan ongelmiin.[4]

Paavalin saavuttua Jerusalemiin hänet pidätettiin ja kuljetettiin Roomaan. Paavali oli vankina Roomassa yli kahdeksan vuotta. Mahdollisesti siellä hän kirjoitti kirjeen filippiläisille ja kirjeen Filemonille.[4] Perimätiedon mukaan Paavali ja apostoli Pietari teloitettiin samana vuonna, mutta tarkasta vuodesta ei ole varmuutta. Apostolien tekojen kertomus päättyy joko vuoteen 61 tai 62. Useimmiten Paavalin kuolinvuosi ajoitetaan keisari Neron vainoihin tai sen kynnykselle vuoteen 63 tai 64.[5]

Pääartikkeli: Deuteropaavalilainen kirjallisuus

Paavalin kuoleman jälkeen hänen perinteensä säilyi seurakunnissa, ja hänen kirjeensä saivat jatkuvasti uusia lukijoita. Ajan kuluessa huomattiin, että Paavalin kirjeiden sisällöt eivät enää vastanneet seurakuntien uusiin ajankohtaisiin kysymyksiin. Paavalin kuoleman jälkeen seurakunnat olivat vakiinnuttaneet asemansa ja kristinusko oli etääntynyt yhä enemmän juutalaisista juuristaan.[2]

Muuttuneet olosuhteet vaativat lisäopastusta, niinpä Paavalin nimissä laadittiin uusia teoksia. Tätä kirjallisuutta kutsutaan Paavalin koulukunnan kirjallisuudeksi eli deuteropaavalilaiseksi kirjallisuudeksi (antiikin kreikan sanasta ’deuteros’, lit. ’toinen’; sittemmin myös ’toissijainen’ ja ’jatke’). Antiikin aikana toisen nimissä julkaiseminen eli pseudepigrafia oli täysin hyväksyttävää eikä se vaikuttanut tekstin arvovaltaan. Todennäköisesti lukijat usein tiesivät, että kyse ei ollut aidosta historiallisesta tekstistä. Sitä luettiin, mikäli tekstin kirjoittajaksi mainittiin arvovaltainen henkilö ja mikäli teksti oli vakuuttavaa.[2]

Paavalin kirjeistä kuutta pidetään Paavalin koulukunnan kirjallisuutena. Suurin yksimielisyys vallitsee neljästä kirjeestä:[2]

• Kirje efesolaisille
• Ensimmäinen kirje Timoteukselle (pastoraalikirje)
• Toinen kirje Timoteukselle (pastoraalikirje)
• Kirje Titukselle (pastoraalikirje)

Loput kaksi kirjettä jakavat tutkijoita, ja Paavalin oppia tutkittaessa ne jätetään yleensä syrjään:.[2]

• Toinen kirje tessalonikalaisille
• Kirje kolossalaisille

Kaikki Paavalin 13 kirjettä antavat ymmärtää olevansa itse Paavalin kirjoittamia. Tekstien jakaminen aitoihin ja Paavalin jälkeisiin on suoritettu vertaamalla oppia, kirjoittamistyyliä, kirjoittajan tilannetta ja seurakunnan tilannetta. Seitsemän aitoa kirjettä on tunnistettu niiden yhtäläisen uskonopin ja kirjeiden yhtäläisyyden Paavalin elämänvaiheiden kanssa. Esimerkiksi pastoraalikirjeiden eli seurakuntaelämää ohjeistavien kirjeiden näkemys seurakunnan viroista viittaa ensimmäisen vuosisadan lopun tilanteeseen.[2]

Ajoittain myös heprealaiskirje on laskettu Paavalin kirjeeksi. Jo varhaiskristillisenä aikana sen päätyminen Uuden testamentin kaanoniin oli epävarmaa. Teoksen pelasti uskomus, että kirje oli Paavalin kirjoittama vaikka tekstissä itsessään ei ole tällaista väitettä[6]. Heprealaiskirjeen taidokas ja puhdas kreikan kieli poikkeaa aidoista Paavalin kirjeissä käytetystä kielestä.

• Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty. Helsinki: Kirjapaja, 2000. ISBN 951-625-677-5.
• Kuula, Kari: Paavali: Kristinuskon ensimmäinen teologi. Logos. Helsinki: Edita, 2001. ISBN 951-37-3455-2.
• Kuula, Kari & Nissinen, Martti & Riekkinen, Wille: Johdatus Raamattuun. 2. tarkistettu ja korjattu painos. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-648-8.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Paavalin kirjeet Wikimedia Commonsissa