Paariakoira

Paariakoirat ovat yleensä erittäin terveitä, itsenäisiä ja älykkäitä. Niille on tunnuspiirteistä vahva oma tahto, syvä kiintyminen yhteen isäntään ja reviiritietoisuus. Niistä saa usein hyviä vahtikoiria, mutta moni niistä soveltuu myös metsästykseen. Yleensä ne ovat hyvin aktiivisia ja niiden liikunnan tarve on melko suuri.

Dingoa, joka toisinaan luokitellaan villikoiraksi, toisinaan omaksi lajikseen, voidaan pitää paariakoiran prototyyppinä. Sillä ja suurella osalla muista paariakoirista on tiettyjä susimaisia ominaisuuksia: juoksuaika vain kerran vuodessa, haukkumattomuus yms. Viimeksi mainittu ominaisuus korvataan usein joko ulvonnalla tai omaperäisellä ääntelyllä, kuten basenjin jodlaus tai laulavan uudenguineankoiran erityislaatuinen ”laulu”.

Paariakoirat ovat kärsineet modernista koulutuksesta vähemmän kuin useat muut rodut. Ne käyttäytyvät primitiivisemmin. Paariakoirilla on myös valppaat vaistot. Niiden kehonkieli on usein mahtipontinen ja susimainen.

Paariakoiria pidetään usein puuttuvana linkkinä suden ja kesykoiran välillä. Moni villi tai puolivilli koira, kuten laulava uudenguineankoira, africanis, kaanaankoira, carolinankoira ja intianpaariakoira luetaankin paariakoiriin. Nykyisin paariakoiria ja niiden geneettistä perimää tutkitaan paljon siinä toivossa että ne antaisivat lisätietoa suden jalostamisesta koiraksi – mistä yhtenä esimerkkinä carolinankoiran alkuperää koskeva tutkimus.

Nykyisin paariakoiria esiintyy eniten Kaakkois-Aasiassa ja Etelä- ja Itä-Euroopassa. Aiemmin mainittujen rotujen lisäksi niihin kuuluu yleisimpien luokittelujen perusteella mm. koreanjindonkoira, vaikka FCI lukeekin ensiksi mainitun aasialaisiin pystykorviin eikä alkukantaisiin rotuihin.[1]