Viikko Pohjois-Karjala

Päätös lehden perustamisesta tehtiin keväällä 1906 pidetyissä Sortavalan työväenyhdistyksen kokouksissa. Rajavahdin ensimmäinen näytenumero julkaistiin 2. kesäkuuta 1906, mutta säännöllisesti se pääsi ilmestymään vasta tammikuussa 1907. Lehteä kustantamaan perustettiin Karjalan Työväen Sanomalehti-, Kirjapaino- ja Kirjansitomo-osuuskunta. Alkuvaiheessa sen toimintaa rahoitti sortavalalainen liikemies Mikko Supinen, jonka tuella hankittiin ensimmäinen painokone ja toimitilat.[4]

Ensimmäisessä näytenumerossaan Rajavahti julistautui palkkatyöläisten, pienviljelijäin, torpparien sekä kaikkien vähäväkisten ja sorrettujen äänenkannattajaksi. Sen tehtäväksi ilmoitettiin valtiollisen ja ammatillisen työväenliikkeen, osuustoiminnan, raittiusliikkeen ja nuorisotyön edistäminen.[5][6] Lehti seurasi tarkasti myös eduskuntatyötä sekä Suomen ja Venäjän suhteita.[7] Uutislähteistä tärkeimpiä olivat muista lehdistä saksittu aineisto sekä maaseudulta lähetetyt kirjeet.[8] Ensimmäisenä päätoimittajana työskenteli liikemies Supisen poika, filosofian kandidaatti Pekka Supinen (1906–1907). Supisen jälkeen vastaavana toimittajana oli vähän aikaa koristemaalari August Lindgren (1907), joka sittemmin toimi myös suosittuna pakinoitsijana nimimerkillä Musta Miitrei. Häntä seurasi päätoimittajana puuseppä Aatu Heikki Hämäläinen (1907–1910).[9][10]

Laatokan Karjalan lisäksi Rajavahti toimi myös Kuopion läänin itäiseen vaalipiiriin kuuluneen Pohjois-Karjalan sosiaalidemokraattien äänenkannattajana. Vuonna 1910 suurin osa tilaajista asui Kuopion läänissä. Pohjoiskarjalaiset halusivat siirtää lehden toimituksen Joensuuhun, mutta taloudellisista syistä tätä pidettiin mahdottomana. Kysymys ratkaistiin perustamalla Joensuuhun sivukonttori ja julkaisemalla erityistä Joensuun osastoa. Lehden kotipaikasta kiisteltiin vielä 1920-luvun alussakin.[11]

Rajavahdin poliittinen linja oli maltillinen, kunnes vuonna 1911 päätoimittajaksi tuli Lauri Letonmäki, joka pyrki muuttamaan sen radikaaliksi luokkataistelun välineeksi.[12] Sittemmin Letonmäki sai keisarivierailua koskevan pikku-uutisen johdosta kuuden kuukauden vankeusrangaistuksen majesteettirikoksesta syytettynä.[13] Päätoimittaja Esa Tanskasen aikana (1912–1914) Rajavahti muuttui jälleen maltillisemmaksi. Tanskasen ensimmäistä maailmansotaa koskenut pääkirjoitus johti kuitenkin lehden lakkauttamiseen sotatilan ajaksi syyskuussa 1914.[14]

Kolmesti viikossa ilmestyneen[10] Rajavahdin levikki oli suurimmillaan 6 000 kappaletta vuonna 1909, josta se laski 1910-luvulla 3 500 kappaleen tuntumaan.[15] Perustamisvaiheen kulujen jälkeen lehteä julkaisseen osuuskunnan talous oli voitollinen vuonna 1909, mutta joutui seuraavana vuonna kriisiin Mikko Supisen evättyä tukensa häntä koskeneen artikkelin takia. Osuuskunta pelastettiin nahkurin kisälli Tikan aloitteesta järjestetyn varainkeräyksen avulla. Seuraavina vuosina lehti tuotti jälleen voittoa. Kohentuneen tilanteen ansiosta se siirtyi vuonna 1913 pääosin koneladontaan, laajensi sivukokoaan ja solmi sopimuksen Suomen uutistoimiston kanssa.[16]

Rajavahdin tultua lakkautetuksi osuuskunnan taloudenhoitaja Pekka Kapanen sai luvan julkaista omissa nimissään kolmesti viikossa ilmestynyttä työväen uutis- ja ilmoituslehteä Päivän Tiedot. Sen säännöllinen ilmestyminen alkoi helmikuussa 1915. Kannanotoissaan lehti oli erittäin varovainen, ja vasta huhtikuussa 1915 se sai luvan julkaista myös artikkeleita. Ennakkosensuurin voimaantulon jälkeen lehteen jäi runsaasti tyhjiä paikkoja, mutta vakavampia seuraamuksia kirjoittelusta ei enää tullut. Lehden linja säilyi maltillisena myös sensuurin lakattua helmikuun vallankumouksen jälkeen.[17]

Päivän Tietojen vastaavana toimittajana oli Kapanen ja päätoimittajina työskentelivät Viktor Fredrik Aaltoranta (1915–1916) sekä Julius Nurminen (1916–1918).[18][10] Lehden levikki oli vuoden 1915 lopussa 2 500 ja seuraavana vuonna 7 000 kappaletta.[19] Taloutta heikensi sota-ajan aiheuttama kustannusten nousu, mutta tästä huolimatta vuoden 1917 tilinpäätös oli osuuskunnan siihenastisen historian paras.[20]

Lehden nimi muutettiin vuoden 1918 alussa Kansaksi. Sen ohjelmaan kuului nyt myös Suomen itsenäisyyden puolustaminen. Päätoimittajana työskenteli edelleen Julius Nurminen, vastaavana toimittajana Pekka Kapanen ja toimitussihteerinä vuonna 1916 lehteen tullut Pekka Railo. Railo ja eräät muut kirjoittajat edustivat maltillista linjaa ja varoittivat aseellisesta toiminnasta. Nurminen, aputoimittaja Juho Lonkainen ja Kuopion läänin itäisen vaalipiirin luennoitsija August Wesley puolestaan edustivat vallankumouksellista suuntausta. Taloudellisesti lehti kärsi paikallisen liike-elämän marraskuun suurlakon jälkeen julistamasta ilmoitusboikotista.[21]

Sortavalan suojeluskunta lakkautti Kansan kenraali Mannerheimilta saadun ohjeen mukaisesti 30. tammikuuta 1918. Suojeluskuntalaiset takavarikoivat lehden kirjapainon ja vangitsivat Nurmisen, Railon ja Lonkaisen. Nurminen kuoli ilmeisesti nälän heikentämänä Tammisaaressa, Lonkainen sai valtiorikosoikeudessa kahdeksan vuoden kuritushuonerangaistuksen ja Railo tuomittiin avunannosta valtiopetokseen kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Kansan Joensuun konttorin hoitaja J.P. Hallikainen pidätettiin ja teloitettiin. Myös entinen päätoimittaja Esa Tanskanen teloitettiin vuonna 1918.[22][23]

Karjalan Työväen Sanomalehti-, Kirjapaino- ja Kirjansitomo-osuuskunta sai omaisuutensa takaisin vuoden 1918 lopulla ja ryhtyi hakemaan lupaa uudelle Kansan Voima -nimiselle lehdelle. Sen ensimmäiset numerot ilmestyivät helmikuussa 1919. Työväenliikkeen jakautuessa lehti pyrki tasapainoilemaan sosiaalidemokraattisten ja kommunististen näkemysten välillä, mutta kääntyi pian SDP:n viralliselle linjalle.[24] Kustannusosuuskunta muutettiin vuonna 1928 Kansan Voima Oy:ksi.[25] Joensuun lisäksi perustettiin sivukonttorit Lieksaan (1924) ja Suojärvelle (1927).[26]

Lehden ensimmäinen päätoimittaja oli kirjaltaja Arvid Nieminen vuonna 1919. Hänen jälkeensä päätoimittajina työskentelivät Mikko Ryynänen (1919–1920), Antti Kiviranta (1920–1921) ja Jussi Lonkainen (1921–1922).[10][27] Toimittajien nopean vaihtumisen taustalla olivat ainakin osaksi erimielisyydet lehden linjasta.[28] Vuosina 1922–1932 päätoimittajana työskenteli pakinoitsijana ja runoilijanakin tunnettu Jussi Raitio ja vuosina 1933–1941 toinen ahkera pakinoitsija Jussi Raatikainen.[29]

Poliittiselta linjaltaan Kansan Voima edusti SDP:n keskustasuuntausta. Lehden ohjelmajulistusten mukaan sen tavoitteena oli ”sorretun työväenluokan vapauttaminen kapitalismin kahleista” valtiollisen, ammatillisen ja osuustoiminnallisen luokkataistelun avulla. Tärkeäksi koettiin myös työväen valistustoiminta sekä hajaantuneen työväenliikkeen kokoaminen. 1920-luvun loppua kohti linja muuttui selvästi reformistisemmaksi: päämääräksi katsottiin yhteiskunnallisten epäkohtien tasoittaminen ja vähävaraisen kansanluokan elinolojen parantaminen.[30]

Lehdelle tärkeitä kysymyksiä oli sisällissota ja sen jälkiselvittelyt, jossa vaadittiin poliittisten vankien täydellistä armahtamista. Itä-Karjalan valloitushankkeisiin, suojeluskuntiin sekä kotimaisten kommunistien ja äärioikeiston toimintaan suhtauduttiin jyrkän kielteisesti.[31] 1930-luvun alussa Kansan Voima joutui lapualaisten ja toisinaan myös oikeusviranomaisten ahdistelun kohteeksi.[32] Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden rauhanomaiseen kehitykseen lehti jaksoi uskoa aina Terijoen hallituksen muodostamiseen saakka.[33]

Kansan Voiman levikki oli 1920-luvun puolivälissä noin 4 000–5 000:n tienoilla. Vuosikymmenen lopussa kohti se kohosi voimakkaasti ja oli vuonna 1930 ennätykselliset 9 100 kappaletta. Levikki laski rajusti 1930-luvun alun pulavuosina, mutta nousi jälleen vuosikymmenen lopulla ja oli 9 200 kappaletta vuonna 1939.[34][35] Lukijakunta kasvoi erityisesti Suojärvellä, Pielisjärvellä ja Joensuun naapurikunnissa, mutta toisaalta pieneni levikkialueen lounaisosassa Hiitolassa, Simpeleellä, Kurkijoella ja niiden lähikunnissa.[36]

Kansan Voima Oy:n tulos oli voitollinen vuoteen 1930 saakka, jonka jälkeen se pulavuosina kääntyi rajusti tappiolliseksi. Konkurssiuhan jälkeen yhtiön talous parani jälleen ripeästi vuodesta 1935 alkaen.[37] Vuonna 1921 hankittu painokone pystyi edelleen vain nelisivuisen lehden painamiseen, mutta lisääntynyt kapasiteetti mahdollisti erillisten lisälehtien valmistamisen. Seuraavana vuonna ostettiin Linotype-latomakone, jonka turvin lehti siirtyi kokonaan koneladontaan ja samalla myös fraktuurasta antiikvakirjaimiin. Vuonna 1926 muutettiin omaan toimitaloon. Sen yhteyteen hankittiin vuonna 1929 käyttöön otettu rotaatiokone, joka pystyi tarvittaessa painamaan 16-sivuista lehteä. Valokuvia alettiin julkaista säännöllisesti vuodesta 1925 lähtien.[38]

Kansan Voiman viimeinen numero Sortavalassa ilmestyi talvisodan rauhantekoa seuranneena päivänä. Yhtiön koko irtain omaisuus jäi uuden valtakunnanrajan taakse. Toimintaa päätettiin jatkaa Joensuussa Karjalan Maata julkaisseen Kirjapaino Oy Maakunnan kanssa solmitun painatussopimuksen turvin. Lehden ensimmäinen numero uudella kotipaikkakunnalla ilmestyi toukokuun 22. päivänä 1940.[39]

Jatkosodan alettua lehdellä oli mahdollisuus palata Sortavalaan. Ajatuksesta päätettiin kuitenkin luopua, koska yhtiön toimitalo oli pahasti vahingoittunut sotatoimissa ja Joensuusta oli jo hankittu uusi kiinteistö. Sodan jälkeen Kansan Voimasta tuli lopullisesti pohjoiskarjalainen lehti.[40]

Kansan Voiman päätoimittajana jatkoi aluksi Jussi Raatikainen. Häntä seurasivat lehden entinen toimittaja Viljo Kosonen (1941–1942) ja entinen Joensuun konttorin hoitaja Antti J. Kosonen (1942–1957). Vuonna 1957 päätoimittajaksi nimitettiin pitkäaikainen toimitussihteeri Tommi Moilanen, joka ohjasi lehteä SDP:n puoluehajaannuksen aikana.[41]

Toisen maailmansodan aikana Kansan Voiman uutisointi keskittyi sotatapahtumiin ja niiden aiheuttamiin poikkeusoloihin. Lehden poliittinen linja terävöityi sodan jälkeen, jolloin keskeiseksi teemaksi muodostui SDP:n kamppailu kommunisteja vastaan. Myöhemmin päävastustajiksi nousivat maalaisliitto ja Urho Kekkonen. Pohjoiskarjalaisen lukijakunnan rakenteen takia lehdessä käsiteltiin paljon maaseutuun ja maatalouteen liittyviä asioita sekä myöhemmin maaltamuuttoa ja alueen teollistumista. Ulkomaanuutisia seurattiin lähinnä 1950-luvulle saakka.[42]

Kansan Voiman levikki liikkui 1940-luvun lopussa ja 1950-luvulla noin 5 500–6 500 kappaleen tuntumassa.[35] Alkuvaiheessa ongelmia aiheutti Kirjapaino Oy Maakunnan vähäinen kapasiteetti, jonka takia lehti tuli varsinkin maaseudulle usein myöhässä. Sodan jälkeen Joensuuhun päätettiin perustaa oma kirjapaino, joka aloitti toimintansa syyskuussa 1951.[43] Aikaisemmin vakaana pysynyt talous alkoi heiketä kirjapainon perustamisen jälkeen ja uudet investoinnit johtivat yhtiön pitkäaikaiseen velkakierteeseen.[44] Osakepääoman korotusten myötä sen omistus muuttui vahvasti pohjoiskarjalaiseksi. Suuria osakkaita olivat muun muassa Joensuun, Lieksan ja Nurmeksen työväenyhdistykset.[45]

Vuoden 1964 alussa lehden nimeksi muutettiin poliittisesti neutraalimpi Pohjois-Karjala. Jo 1950-luvulla esillä ollut ilmestymistiheyden lisääminen toteutui vuoden 1969 alussa, jolloin siihen saakka kolmipäiväistä lehteä alettiin julkaista viisi kertaa viikossa. Tavoitteena oli nostaa lehden levikkiä, joka oli laskenut neljän tuhannen tuntumaan. Taloudellisesti muutos osoittautui epäonnistuneeksi, ja jo vuoden 1970 puolivälissä oli pakko palata kolmeen ilmestymiskertaan viikossa. Tabloidikokoa alettiin kokeilla vuonna 1968 ja lopullisesti siihen siirryttiin vuonna 1971. 1950-luvulla alkanut sivumäärän kasvu jatkui ilmestymiskertojen supistamisen aiheuttaman notkahduksen jälkeen. Vuonna 1979 lehti ilmestyi keskimäärin 16-sivuisena.[46]

Tommi Moilasen jälkeen Pohjois-Karjalan päätoimittajana työskenteli lehden entinen toimittaja sekä ilmoitus- ja levikkipäällikkö Kauko Muje (1966). Hänen siirryttyään muihin tehtäviin vastaavana toimittajana oli Ossi Sorsa ja toimitussihteerinä pitkäaikainen toimittaja Väinö Siltanen. Vuonna 1967 päätoimittajaksi valittiin Sakari Tahvanainen,[47] jonka kausi päättyi erottamiseen[48] yhtiön säästötoimenpiteitä koskeneen arvostelun takia[49]. Häntä seurasi vuonna 1985 Pekka Kivioja.[50] Toimitussihteerinä työskentelivät Pentti Piiparinen ja Vesa Korhonen.[51]

1960-luvulla Pohjois-Karjala keskittyi paikallisiin tapahtumiin ja pysyi uutisoinnissaan uskollisesti puolueen linjoilla. Aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna se oli olemukseltaan hillitympi ja keskiluokkaisempi. 1970-luvun alussa linja terävöityi ja siirtyi jonkin verran vasemmalle. Lehti seurasi tarkoin kulttuuri- ja opiskelijapolitiikkaa ja vahvisti entisestään kunta- ja maakuntatason raportointia.[52]

Lehden lukijakunta kasvoi 1970-luvulla voimakkaasti aktiivisen levikki- ja asiamiestyön sekä työväenliikkeen ja valtiovallan tukitoimien ansiosta.[53] Vuonna 1976 valtion lehdistötuen osuus oli lähes viidennes Kansan Voima Oy:n liikevaihdosta. Ammattiyhdistysliikkeen tärkein avustusmuoto oli tilausten tukeminen lehtisetelien avulla. Pohjois-Karjalan tarkastettu levikki oli suurimmillaan 12 481 kappaletta vuonna 1978,[54] mutta laski 1980-luvun puolivälissä kymmenen tuhannen tuntumaan.[35] Joensuun lisäksi tärkeimpiä levikkipaikkakuntia olivat Lieksa, Kitee, Eno ja Outokumpu.[55]

Kansan Voima Oy:n osake-enemmistö siirtyi 1970-luvulla SDP:n ja sitä lähellä olevien helsinkiläisten yhteisöjen haltuun. Paikallisista omistajista suurin oli Ylämyllyn työväenyhdistys.[56] Lehden toimitus ja kirjapaino muuttivat vuonna 1974 keskikaupungilta uusiin tiloihin Pamilonkadun teollisuusalueelle. Teknisistä uudistuksista tärkein oli siirtyminen valoladontaan ja painotyössä nylonprint-menetelmään.[57] Kirjapainon kilpailukykyisenä pitäminen vaati jatkuvasti uusia investointeja, joiden takia yhtiön toiminta oli 1980-luvun alkupuolella liikevaihdon kasvusta huolimatta tappiollista. Vuonna 1986 kirjapainotoiminnat eriytettiin Koliprint-tytäryhtiölle.[58] Taloudelliset ongelmat johtivat myös henkilökunnan vähentämiseen sekä Ilomantsissa, Nurmeksessa, Outokummussa, Kiteellä ja Lieksassa toimineiden sivukonttoreiden lakkauttamiseen.[59]

Vuonna 1989 lehti muutettiin kerran viikossa ilmestyneeksi sanomalehti Uusi Pohjois-Karjalaksi, josta muodostettiin erillinen osakeyhtiö. Samalla luovuttiin oman painotalon palveluista. Uuden yhtiön toimitusjohtajana toimi Jouko Hakala, kunnes vuonna 1993 tehtävä siirrettiin päätoimittaja Kiviojan hoidettavaksi. Vuonna 1995 lehden nimeksi tuli Viikko Pohjois-Karjala.[60]

Alkuvaikeuksien jälkeen Viikko Pohjois-Karjalan levikki vakiintui 1990-luvun lopulla reiluun 6 000 kappaleeseen. Taloudellisesti sen tilanne on ollut tyydyttävä, mikä on mahdollistanut myös lehden teknisen ja sisällöllisen kehittämisen.[61] Muutoksista huolimatta toiminnan lähtökohtina ovat yhä maakunnallisuus ja sosiaalidemokraattinen aate.[62]

Lehti menetti osan puolueelta tulleesta rahoituksesta, ja sen julkaisijaksi perustettiin vuonna 2013 Osuuskunta Kansan Valta. Päätoimittaja Pekka Kivioja jäi eläkkeelle 2013, ja hänen seuraajansa on Arto Miettinen.[63] Viestintätuen leikkaamisen jälkeen SDP:n maakuntalehdistä jäivät jäljelle vain Viikko Pohjois-Karjala ja porilainen Uusi Aika.[64] Uuden Ajan taru päättyy kesäkuussa 2019, jolloin Viikko Pohjois-Karjala on viimeinen SDP:n edelleen ilmestyvä maakuntalehti.[65]

Viikko Pohjois-Karjala -lehden toimitus on sijainnut Joensuun työväentalossa vuoden 2016 alusta lähtien.[66] 110-vuotisjuhlaa viettäessään lehdellä oli neljä työntekijää[64].

• Elsinen, Pertti: 75 vuotta karjalaista työväen lehteä: Kansan voima oy, sanomalehti Pohjois-Karjala 75 vuotta. Joensuu: Kansan voima, 1981. ISBN 951-9118-26-8.
• Laukkanen, Harri: Saisinko miekin sanoa...: Pohjois-Karjala-lehden historiikki. Joensuu: Uusi Pohjois-Karjala, 2006.
• Suomen lehdistön historia 6: Hakuteos Kotokulma – Savon Lehti. Kuopio: Kustannuskiila, 1988. ISBN 951-657-240-5.

• Viikko Pohjois-Karjalan sivusto
• Rajavahti (1906–1914) digitoituna kansalliskirjastossa
• Päivän Tiedot (1915–1917) digitoituna kansalliskirjastossa
• Kansan Voima (1919–1920) digitoituna kansalliskirjastossa