Otto Olsson

Olsson kävi lapsena usein äitinsä kanssa Blasieholmenin kirkossa. 9-vuotiaana hän pääsi kirkon urkurina silloin toimineen Albert Lindströmin oppilaaksi, ensin pianon-, vuodesta 1893 myös urkujensoitossa. Keväällä 1894 Olsson hyväksyttiin opiskelemaan Tukholman kuninkaalliseen musiikkikorkeakouluun, jossa suoritti urkuritutkinnon vuonna 1896. Kolme vuotta myöhemmin hän sai myös oppiarvon musiikkikasvatuksessa ja kanttorin pätevyyden. Hän täydensi opintojaan kontrapunktissa ja sävellyksessä Joseph Denten johdolla vuoteen 1901. Emil Sjögren tapasi Olssonin ensimmäisen kerran vuonna 1897 ja kannusti tätä urallaan jopa auttamalla tätä ensimmäisessä teosjulkaisussa.[1]

Vuonna 1903 Olsson debytoi urkuresitaalilla Pyhän Johanneksen kirkossa, ja kaksi vuotta myöhemmin hän sai työn kirkkomuusikkona Stefanskyrkanissa. Vuosina 1906–1907 hän teki sijaisuuksia Hedvig Eleonoran kirkossa, jossa hänen kollegoihinsa kuului John Morén. Vuoden 1908 alusta asti Olsson työskenteli vakituisesti urkurina Kustaa Vaasan kirkossa. Hänet palkattiin samana vuonna avustavaksi harmonian opettajaksi Tukholman kuninkaalliseen musiikkikorkeakouluun, josta hän sai vakituisen paikan vuonna 1919. Vuosina 1908–1909 Olsson hoiti lyhyesti myös kapellimestarin tehtäviä johtaessaan Södertäljen musiikkiseuraa. Vuonna 1909 Olsson oli perustamassa kirkkoon musiikkiseuraa, joka piti vuoteen 1916 säännöllisiä kirkkokonsertteja uudemmasta ja vanhemmasta kuoro- ja urkumusiikista koostuvalla ohjelmistolla. Olsson saavutti samoihin aikoihin mainetta urkuvirtuoosina ja työskenteli myös urkujenrakennuksen tarkastajana. Hänen johdollaan tilattiin vuonna 1915 Kustaa Vaasan kirkon urkujen jälleenrakennus ja laajennus. Näin näistä uruista tulivat yhdet Ruotsin suurimmista ja monipuolisimmista. Olsson oli vahva ranskalaisen urkukulttuurin tukija, mikä näkyi rakennustyön tuloksissa.[1]

1910-luvun puolessavälissä Olsson oli saavuttanut aseman Ruotsin johtavana urkurina ja urkuasiantuntijana Gustaf Häggin ohella. Hänet valittiin vuonna 1915 Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi, ja hän sai Litteris et Artibus -mitalin vuonna 1916. Olsson työskenteli komissiossa, joka tuotti uuden virsikirjan Ruotsin kirkolle vuonna 1921. Vuonna 1925 hänestä tuli Kuninkaallisen musiikkikonservatorion urkujensoiton opettaja; professorin aseman hän sai vuonna 1926. Vuonna 1938 Olsson esiintyi itsenään Sigurd Wallénin elokuvassa Med folket för fosterlandet. Hänen moniin työtehtäviinsä kuului myös esimerkiksi toimiminen Musikaliska konstföreningenin puhemiehenä vuosina 1940–1955. Eri tehtäviä hänellä oli niin paljon, että uusia sävellyksiä valmistui noin vuoden 1920 ja Tukholman kuninkaallisesta musiikkikorkeakoulusta eläkkeelle jäämisen (1945) välillä harvakseltaan.[1]

Olssonin musiikilliset ihanteet muodostuivat pitkälti hänen nuoruudessaan vallineen myöhäisromanttisuuden pohjalle. Hän ei torjunut kaikkea kehitystä, mutta myönsi vaikeutensa "ultramodernin musiikin" kanssa. Hän jäi eläkkeelle Kustaa Vaasan kirkon urkurin tehtävistä vuonna 1956. Hän olisi toivonut lisää ymmärrystä omia taiteellisia ihanteitaan kohtaan. Vuonna 1958 säveltäjä-tutkija Lennart Hedwall ilmaisi Olssonin teoksia koskeneessa artikkelissaan yllättyneisyytensä välinpitämättömyydestä, joka vallitsi niitä kohtaan. Myöhempinä vuosikymmeninä Olssonin urku- ja kuoroteokset kuitenkin saivat osakseen uutta huomiota esitysten, äänitysten ja tutkimuksen muodossa.[1]

Olsson aloitti uransa monipuolisena säveltäjänä, jonka tuotantoon kuului pianokappaleita, musiikkia eri kamarikokoonpanoille, orkesteriteoksia ja lauluja. Kirkkomuusikon asemansa vakiinnuttua hän kuitenkin keskittyi lähinnä hengelliseen kuoromusiikkiin ja urkuteoksiin. Tosin hän yhdisteli urku- ja kuorotuotannossaan esimerkiksi gregoriaanisen laulun aineksia ja romanttisuutta. Keskeisten teosten joukossa ovat kaksi urkusinfoniaa (1903, 1918; jälkimmäisen nimenä Credo Symphoniacum), Sex latinska hymner (1912–1913) ja Advents- och julsånger (1908–1916).[1]

• IMSLP: nuotteja