Otto Kalvitsa

Otto Kalvitsa syntyi vuonna 1888 sahatyöläisen perheeseen Pohjois-Karjalan Kontiolahdella. Kansakoulun jälkeen hän pääsi isän kustantamana Helsingin teollisuuskouluun ja opiskeli kahtena vuotena myös Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Vuonna 1903 Kalvitsa meni töihin Hietalahden telakalle saadakseen rahaa jatko-opintoihinsa. Neljän vuoden kuluttua hän aloitti lämmittäjänä Suomen Höyrylaiva Oy:n aluksella Pollux ja oli myöhemmin konemiehenä Victor Ekin aluksella Sicilia. Kalvitsa jäi maihin 1912 ja valmistui vuotta myöhemmin teollisuuskoulusta koneenkäyttäjäksi. Tämän jälkeen hän purjehti Päijänteen sisävesilaivoilla ja ehti vielä sisällissodan alla työskentelemään lahtelaisessa metalliverstaassa.[1]

Kalvitsa oli mukana työväenliikkeen toiminnassa jo vuoden 1905 suurlakon sekä 1906 Viaporin kapinan yhteydessä julistetun yleislakon aikana. Samana vuonna hän liittyi myös Helsingin konetehtaalaisten ammattiosastoon (nyk. Helsingin Metallityöväen ammattiosasto), 1910 Suomen koneenkäyttäjäliittoon ja 1917 Suomen rauta- ja metallityöntekijäin liiton Lahden ammattiosastoon.[1]

Sisällissodan sytyttyä tammikuussa 1918 Kalvitsa liittyi Lahden punakaartiin ja toimi kertomansa mukaan vajaan kuukauden ajan Heinolan rintaman teknillisessä osastossa Kymi Oy:n konepajalla, jossa hänen tehtäviinsä kuului kiväärien huoltoa ja korjausta. Tämän jälkeen Kalvitsa nimitettiin Heinolan laivastokomissaariksi, tehtävänään pitää satamassa olleet alukset toimintakuntoisina. 19. huhtikuuta alkaneen Heinolan evakuoinnin jälkeen Kalvitsa pakeni Vuolenkosken ja Kouvolan kautta Kotkaan, josta hän siirtyi 4. toukokuuta Halla XVII-aluksella Kronstadtin kautta Pietariin.[1]

Samalla aluksella olivat myös Heinolan rintamapäällikkö Hannes Järvimäki sekä Ruskealasta kotoisin ollut räätäli Albin Sutinen (s. 1867), joiden kanssa Kalvitsa matkusti puolentoista viikon kuluttua Moskovan koillispuolella sijainneelle Buin pakolaisleirille. Kalvitsa vietti leirillä reilun kuukauden ajan, toimien muun muassa veturinkuljettajana. Buissa joukkoon liittyi loviisalainen sorvari Karl Heideman (s. 1895), jonka kanssa miehet palasivat Pietariin heinäkuun lopussa. Kalvitsa yritti takaisin Suomeen perheensä luokse, mutta bolševikit vangitsivat hänet Vaskelan kylässä valkoisten vakoojana. Viikon kuluttua Kalvitsa vapautettiin Eino Rahjan myötävaikutuksella.[1]

Pietarissa nelikko sai Rahjalta ja Evert Elorannalta toimeksiannon lähteä vakoojiksi Suomeen. Heidän tehtävänsä oli selvittää tilannetta vallankumouksellisen toiminnan jatkamista silmälläpitäen. Aseistetut miehet siirtyivät rajan yli, mutta jäivät kiinni jo Antreassa 2. elokuuta. Sutinen sai surmansa pidätyksen yhteydessä ammuttuaan sitä ennen pistoolillaan häntä kiinniottaneita suojeluskuntalaisia. Lokakuussa 1918 Kalvitsalle langetettiin 10 vuoden kuritushuonerangaistus valtiopetoksesta.[1] Tammikuussa 1919 hän onnistui kaupunkimatkan yhteydessä karkaamaan Viipurin pakkotyölaitoksesta ja pakeni rajan yli Neuvosto-Venäjälle.[4]

Venäjällä Kalvitsa aloitti upseerikurssin Pietarin kansainvälisessä punaupseerikoulussa, mutta pian hänet komennettiin Samarassa toimineeseen laivaston lentosotakouluun, josta hän valmistui sotilaslentäjäksi vuonna 1920.[2] Kalvitsa tuli yksi yhdeksästä suomalaisesta, jotka Venäjän sisällissodan aikana palvelivat Itämeren laivaston ilmavoimissa.[5] Vuonna 1921 hän osallistui Kronstadtin kapinan tukahduttamiseen ja taisteli myös Itä-Karjalassa suomalaisia heimosotureita vastaan. Kalvitsa palkittiin ansioistaan punaisen lipun kunniamerkillä.[2]

Toukokuussa 1923 Kalvitsa loukkaantui vakavasti lento-onnettomuudessa, mutta palasi palvelukseen pitkän toipumisajan jälkeen.[6] Elokuussa 1925 hän teki ensimmäisen lentonsa arktiselle alueelle, kun Kalvitsa lensi yhdessä Boris Tšudnovskin kanssa Leningradista Arkangelin kautta Novaja Zemljan saarille. Heidän päätehtävänsä oli etsiä sopivia laivareittejä koillisväylää varten. Kalvitsa ja Tshudnovski tutkivat erityisesti Novaja Zemljan saaria erottavaa Matotškin Šarin salmea. Kesäkuussa 1926 hän matkusti lentokoneineen rahtilaivalla Vladivostokiin, jossa Kalvitsa osallistui Georgi Ushakovin johtamaan Wrangelinsaaren retkikuntaan. Tarkoituksena oli kartoittaa saarta sekä etsiä paikkaa ensimmäistä pysyvää neuvostoliittolaista siirtokuntaa varten. Strategisesti tärkeästä saaresta olivat kiinnostuneet myös Yhdysvallat ja Kanada.[2]

Vuonna 1927 Kalvitsa siirtyi Neuvostoliiton siviili-ilmailua kehittäneen Dobrolet-organisaation palvelukseen. Hän lensi Ulan-Uden ja Mongolian pääkaupungin Ulan Batorin välistä reittiä, joka oli Neuvostoliiton ensimmäinen kansainvälinen lentoreitti. Seuraavana kesänä Kalvitsa lähetettiin Irkutskiin. Seutu tunnettiin vaihtelevista ja lentämisen kannalta haastavista sääoloista, joten Irkutskiin lähetettiin vain poikkeuksellisen taitavina pidettyjä lentäjiä. Irkutskissa hän sai myös lempinimen ”Pohjoisen susi”. Kesällä 1929 Kalvitsa teki pitkän lentoretken, jonka aikana hän tutki Tšuktšien niemimaan ja Jakutian rannikkoja. Kalvitsan apulentäjänä oli unkarilainen vallankumouksellinen Franz Leonhardt ja heidän koneenaan oli uusi Saksasta saapunut Junkers F 13. Kalvitsa kävi jälleen myös Wrangelinsaarella ja yli kolmen viikon pituinen matka päättyi lopulta 19. elokuuta, kun pahoin vaurioitunut kone saapui Bulunin kaupunkiin. Tarkoituksena oli tutkia alueen lento-olosuhteita sekä kalustovaatimuksia. Kalvitsa koulutti myös uusia lentäjiä arktiselle alueelle.[2]

Kalvitsan hengen vaatinut lento sai alkunsa 5. maaliskuuta 1930, kun hänet määrättiin viemään lääkintätarpeita Buluniin. Kaupungissa oli puhjennut jonkinlainen kapina ja lukuisia Tšekan poliiseja oli loukkaantunut. Kalvitsa lähti matkaan Jakutskista kahta päivää myöhemmin, tarkoituksenaan lentää Žiganskin kautta Buluniin. Hänen apulentäjänään oli jälleen F. F. Leonhardt ja lisäksi mukana oli radisti S. S. Kartševski. Sangarin kylän lähettyvillä Kalvitsa yritti laskeutua sankassa lumipyryssä, mutta menetti Junkers W 33 -koneensa hallinnan ja se murskaantui Lena-joen jäälle. Kaikki kolme miehistön jäsentä kuolivat. Kalvitsa ja Leonhardt haudattiin myöhemmin Irkutskiin Jerusalemin hautausmaan pääportin tuntumassa olevaan vallankumoussankarien joukkohautaan. Miehille pystytettiin muistomerkki, jossa kivipaaden yläosaan on kiinnitettynä lentokoneen propelli. Toinen muistomerkki on Lena-joen rannalla koneen putoamispaikalla.[2]

Otto Kalvitsan puoliso oli Maria Lindroos, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1915.[7] Hänellä oli 3 lasta, Arvo Kalevi 1915-1922. Lisäksi 2 tytärtä, Hilkka Marjatta (myöh Hirvonen) 1917-2000 sekä Eila Maire Kaarina (myöh Loimuneva) 1918-1999, kumpikin eli perheineen kuolemaansa asti Tampereella. Kalvitsojen hauta on Kalevankankaan hautausmaalla.

• Jäämerilentäjän päiväkirjasta. toim. Santeri Mäkelä ja Ragnar Rusko. Leningrad: Kustannusliike Kirja, 1930.

• Irkipedian artikkeli Otto Kalvitsasta (venäjäksi)
• Jukka Kulomaa; Heinola 1918 - Kapinan aika, 2017