Otto Immanuel Colliander

Colliander nimitettiin vuonna 1899 Savonlinnan piispaksi kolmannelta vaalisijalta. Nimityksen taustalla vaikuttivat venäläistämisvuosien valtapolitiikka. Colliander tunnettiin myöntyväisyysmiehenä ja nimitykset tsaari Nikolai II:lle valmisteli kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Piispaksi haluttiin tuolloin mahdollisimman epäpoliittinen henkilö.[3] Colliander hoiti virkaa kuolemaansa saakka.[1]

Piispa Collianderin suhteet viranomaisiin olivat hyvät. Hänen käsityksensä yhteiskunnasta oli hierarkkinen: hän korosti, että kirkon on toteltava hallitsijaa silloinkin, kun tämä on väärässä. Tämän takia hän oli ehdottoman lojaali Venäjän keisarille ja tämän edustajille Suomessa.[4] Collianderia myös arvosteltiin taantumuksellisena. Yksi kriittisistä näkemyksistä on Joel Lehtosen Kerran kesällä -romaanin piispa Collopaeus.[1]

Teologisesti Colliander liittyi samaan saksalaisen Johann Tobias Beckin kehittämään raamatulliseen biblisismin traditioon kuin Gustaf Johansson, hänen edeltäjänsä silloisessa Kuopion hiippakunnassa. Suomessa beckiläisyys oli 1800-luvun loppupuolella merkittävin teologinen koulukunta.

Collianderin beckiläisyys näkyi hänen Raamatun kirkkokäsitystä käsittelevässä väitöskirjassaan sekä muissa systemaattiseen teologiaan liittyvissä kirjoituksissa. Väitöskirjansa esipuheessa Colliander selittää, että oikea käsitys kirkosta perustuu Raamattuun eikä luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Collianderin Beckiin perustuvan käsityksen mukaan kirkko on ihmisen toiminnan tulosta, kun taas Jumalan valtakunta on realisoitunut maailmaan tulleessa Kristuksessa. Tähän Jumalan valtakuntaan kuuluvat vain tosiuskovat kirkon jäsenet.[2] Colliander myös mainitsee väitöskirjassaan useasti J. T. Beckin nimen.[5]

Colliander palasi myöhemmin jo väitöskirjassa esiin tulleeseen eskatologiseen näkemykseen transkendenttisestä Jumalan valtakunnasta, jonka historia on kolmivaiheinen. Ensimmäisen vaiheen muodostaa Vanhan testamentin valmistava temppeliuskonnollisuus, joka realisoituu toisessa vaiheessa Kristuksessa ja mahdollistaa henkilökohtaisen ja subjektiivisen sisäisen uskonelämän syntymisen. Kolmas vaihe, kristokratia, alkaa paruusiasta eli Kristuksen toisesta tulemisesta. Colliander oli kiinnostunut eskatologisista kysymyksistä ja käsitteli niitä myös saarnoissaan.[5][2]

Collianderin beckiläiset näkemykset tulivat esiin useissa käytännön kannanotoissa. Hän muun muassa asennoitui varauksellisesti ulkonaiseen kirkkolaitokseen, jonka tehtävänä hän näki vain jäsentensä kasvattamisen Jumalan valtakunnan vastaanottamiseen. Hän myös varoitti kirkon tunnustuksen liiallisesta korostamisesta, joka voi syrjäyttää Raamatun opin ja elämän ohjenuorana. Colliander teki eron opin ja tunnustuksen välillä. Opin avulla kirkko selittää Jumalan ilmoituksen sisältöä, tunnustus antaa ohjeet oppiin ja elämään nähden. Katekismusta koskevassa kiistassa hän niin ikään halusi Raamatun aseman keskeiseksi. Hänen mukaansa kirkollisen suunnan kannattama tunnustuskirjojen keskeinen asema johtaisi siihen, että kirkon opin määrittelisivät kirkon johto ja kirkolliskokous eikä Raamattu. Ehtoollista Colliander piti – toisin kuin kastetta – vain uskoville kuuluvana sakramenttina ja ajoi siksi ehtoollis­pakon poistamista. Hänen mukaansa kirkko toimi omaksi vahingokseen, jos se tarjosi ehtoollista kaikille jäsenilleen.[6]

Collianderin teologiset näkemykset johtivat erittäin konservatiiviseen yhteiskuntanäkemykseen. Hän näki yhteiskunnalliset uudistusliikkeet antikristillisen ajanhengen ilmauksina. Edustukselliseen demokratiaan hän suhtautui varauksellisesti. Hän pelkäsi muun muassa, että kansanvaltainen järjestelmä voisi vaikuttaa kirkkoon ja kannatti siksi kirkon erottamista valtiosta. Kirkon uusiin toimintamuotoihin ja vilkastuvaan kristilliseen yhdistystoimintaan hän niin ikään suhtautui varauksellisesti.[6]

Yksi Collianderin erityisistä kiinnostuksen kohteista oli hymnologia eli virsitutkimus. Collianderin merkittävin hymnologinen tutkimus oli vuonna 1880 julkaistu lisensiaatinväitöskirja Om den kyrkliga psalmen jemte inledning till evangelisk-luthersk hymnolog. Sitä pidetään hymnologian varsinaisena avauksena Suomessa. Tutkimus edustaa historiallista ja teologis-teoreettista lähestymistapaa. Siinä ei juuri puututa virsien musiikilliseen puoleen.[7] Väitöskirjansa johdanto-osassa Colliander käsitteli mm. hymnologian käsitettä ja asemaa teologiassa. Tutkimuksen pääosassa Colliander käsitteli virsien taustaa ja historiaa sekä virsien asemaa jumalan­palveluksessa. Collianderin käsityksen mukaan jumalanpalveluksessa seurakunnalla pitää olla mahdollisuus toimia kollektiivisena subjektina ja siten hengellisenä papistona. Tämä voi toteutua yhteisessä virrenveisuussa, jossa seurakunta voi ilmaista yhteisen kiitoksen, rukouksen ja tunnustuksen.[8]

Colliander suunnitteli väitöskirjaansa myös jatko-osia, jotka olisivat käsitelleet virsikirjaa, koraalia ja liturgista laulua, mutta ne jäivät vain suunnitelmiksi. Virsilaulun kehitystä hän edisti kirkollis­kokouksen vuosina 1886 ja 1903 asettamien koraalikomiteoiden puheenjohtajana sekä hallituksen vuonna 1903 asettaman lukkarien koulutusta suunnittelevan komitean puheenjohtajana. Yhdessä Richard Faltinin kanssa hän toimitti useita koraalikirjoja.[9]

Opintomatkallaan Saksassa Colliander innostui "rytmisiin" koraalisävelmiin vaihtoehtona Suomessa tuohon aikaan kannatetuille "tasatahtisille" sävelmille, joissa rytmi on tasajakoinen ja sävelten pituus kauttaaltaan sama. Collianderin mielestä suomalaiset seurakuntalaiset olisivat kykeneviä oppimaan myös rytmisiä sävelmuotoja. Hän perusteli kantaansa myös viittaamalla vanhimpiin suomalaisiin koraalikirjoihin, kuten vuoden 1702 koraalikirjaan Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja. Tässä kirjassa sävelmät olivat rytmisesti rikkaampia kuin myöhemmissä laitoksissa. Colliander arveli, että kansa on aikaisemmin laulanut Nuotti-Kirjan sävelmiä ja ihmetteli, miten tämä taito olisi voinut kadota. Hänen mukaansa vanhat rytmiset koraalisävelmät elivät heränneiden keskuudessa. Hän muisteli myös itsekin herännäiskodin lapsena oppineensa useita virsiä pitkälti Nuotti-Kirjan esittämässä muodossa.[10]

Colliander esitteli virsikäsityksiään muun muassa kirjan Kolme Wiidettä Elias Lönnrot'in kääntämää Uutta Suomalaista Wirttä esipuheessa, jossa hän vaati palaamista niin teksteissä kuin sävelmissäkin uskon­puhdistuksen hengen mukaiseen muotoon. Virsisävelmissä tämä tarkoitti hänen mukaansa siirtymistä tasatahtisuudesta rytmilliseen sävelmuotoon.[11] Virsilaulun uskonpuhdistuksen jälkeinen kehitys oli Collianderin näkemyksen mukaan rappeutumista. Kansanomaisia sävelmiä ja sävelmämuotoja hän ei hyväksynyt, puhumattakaan maallisten kansansävelmien käyttämisestä, vaan torjui kaiken muun kuin klassisen luterilaisen koraaliaineiston käyttämisen virsilaulussa.[12]

Jo professorina ollessaan Colliander alkoi koota genealogisia tietoja 1800-luvun papistosta ja heidän jälkeläisistään. Piispana ollessaan Colliander julkaisi aineistostaan papiston ja seurakuntien matrikkelin Suomen kirkon paimenmuisto 19:n vuosisadan alusta nykyaikaan I–II (1910–1918). Teoksen ensimmäisessä osassa on tietoja seurakunnista, niiden papeista ja kirkkorakennuksista. Kesken jääneessä toisessa osassa on genealogisia tietoja papistosta. Julkaistussa osassa on sukunimet A–E. Tämä matrikkeli on edelleen keskeinen 1800-luvun papistoa käsittelevä lähdeteos. Sen julkaisematon osa on tutkijoiden käytettävissä.[1]