Ottarin hautakumpu

Ennen vainajan polttamista kerättiin suuria kivenmurikoita alustaksi, jonka päälle vainaja ja hänen mukaansa lasketut hauta-antimet aseteltiin. Asetelma peitettiin puilla, jotka sytytettiin tuleen. Tulen kuumuudesta johtuva kivien lohkeaminen jätti kiviasetelman pinnalle kivirikkoa, joka ilmeisesti lakaistiin lohkareiden rakoihin, kun tuhkan joukosta kerättiin talteen palaneita luita ja esineen katkelmia. Jäljelle jäi tasainen kivetys ja sen päälle senttimetrin paksuinen tuhkasta, hiilestä ja rasvasta muodostunut kerros, likamaakerros. Kaivauksissa havaittiin kivilatomuksen väliin pystytetyn tolpan jättämä kolo. Se on voinut kuulua hautarakenteisiin.[3]

Itse hauta löytyi puolitoista metriä kiviasetelman reunasta puoli metriä syvästä kuopasta erillisen kivilatomuksen alta. Rovion tuhakasta oli kerätty talteen luunpalasia, jotka oli puhdistettu tuhkasta. Kuopan pohjalle oli siroteltu kerros hienoa hiekkaa ja tämän päälle oli laskettu puuämpäri, jonne luut kaadettiin. Kaikki kerätyt luut eivät mahtuneet ämpäriin, joten ne kaadettiin kuoppaan ämpärin ympärille. Luiden määrä ylittää ihmisen luiden määrän. Joukossa lienee myös hauta-antimiksi laskettujen kotieläinten luita sekä luisten pelinappuloiden palasia ja katkelma luukammasta.[4]

Seremonian loputtua aloitettiin hauta-alueen peittäminen. Tähän käytettiin paljon työvoimaa ja työaikaa. Yleensä hauta-alue peitettiin 0,2–1-metrisellä kerroksella maata, mutta tämän haudan haluttiin erottuvan muista haudoista. Täyteaineena oli hiekka ja sora, joka sidottiin kumpua kiertävillä kivillä. Lopuksi sorakumpu sidottiin noin metrin paksuisella maakerroksella, joka peitti koko hautakummun.[4]

Hautakummun halkaisija oli ennen tutkimista noin 40 metriä ja sen korkeus oli 8 metriä. Vuoden 2013 tarkistuksen yhteydessä pohjan halkaisijaksi ilmoitettiin 37 metriä ja korkeudeksi 6 metriä.[2] Huipun kärki oli tasoitettu noin 10 metrin levyiseksi. Tehtiinkö tämä hautakummun rakentamisen yhteydessä vai myöhemmin, sitä ei tiedetä.[1]

Kultarahan etu- ja takapuoli. Reiästä päätellen se on toiminut riipuksena.

Poltettujen luiden hautauurna. Uurnan eli ämpärin ympäri kiertää neljä pronssista pantaa.

Hauta-antimien määrää ja laatua ei polttohautauksen tapauksessa ole helppo selvittää. Kaikki orgaaninen aines häviää liekeissä lukuun ottamatta luita ja kynsiä, joista saattaa jäädä jäljelle tunnistettavia kappaleita. Sen sijaan metalliosista voidaan päätellä jotakin. Useimmat löydökset tehtiin itse hautakuopasta.

Hyödyllinen löydös oli kultaraha, joka tunnistettiin bysanttilaiseksi kolikoksi eli solidukseksi. Tällaisia lyötiin Teodosius II:n ajasta alkaen Justinus I:n kaudelle saakka. Epäselvä tekstinloppu "CVS" viittaa Basiliscukseen, joka hallitsi 475–476 jaa. Hautaus on siten toimeenpantu tämän jälkeen. Kultaraha oli reiästä päätellen ollut kaulakoru.[4]

Muita löydöksiä olivat muun muassa seuraavat esineet tai niiden osat. Kullasta valmistettu ohut neulamainen kappale on mahdollisesti ollut maksukultaa, josta leikattiin kappale maksettaessa ostoksia. Haudasta löytyi myös kolme palaa hopeapeltiä, joiden merkitys jäänee auki. Henkilökohtaisia välineitä olivat kuusi pronssista seulaa, jotka olivat puolipallon muotoisia ja halkaisijaltaan 2 senttimetriä leveitä, vyön pronssisia koristelevyjä, lasipikarin- ja keramiikan sirpaleita, luisia pelinappuloita, koristellun luukamman katkelma, lusikka ja rautapiikki. Löydetyt 15 pronssinastaa lienevät lippaasta tai muusta orgaanisesta materiaalista valmistetusta esineestä. Ämpäri, jossa luut säilytettiin, oli vahvistettu pronssipellin liuskoilla. Lopuksi löytyi karhun kynsiä. Ne olivat mahdollisesti peräisin karhun taljasta, jonka päälle vainaja aseteltiin.[5]

Huomioitavaa on, ettei aseita löytynyt. Vainajan sukupuolen voi tämän perusteella määrittää naiseksi, mutta tiedetään myös naishautoja, joissa aseita on mukana, ja mieshautoja, joista ne puuttuvat.[6]

Sune Lindqvist ajoitti haudan esineiden perusteella. Kultarahan lyönti oli mahdollista vuosina 475–476 jaa. ja sen tuli tämän jälkeen kulkeutua vainajalle useita vuosikymmeniä. Vyön osien tyyli sekä muiden esineiden yleinen käyttöaika sijoittuu useimmiten aikaan ennen ja jälkeen vuotta 500 jaa. Monet samankaltaisuudet Vanhan Uppsalan kuningaskumpujen kanssa viittaavat myös samanaikaisuuteen.[7] Nykyäänkin hautaus ajoitetaan 500 jaa. tai hieman myöhäisemmäksi eli kansainvaellusajan loppuun.[2]

Piirros Ottarin hautakummusta 1725 julkaistussa kirjassa.

Perinnekeruu Ruotsissa 1660–1670-luvuilla tuotti Vendelissä nimistön suhteen yllätyksen. Hautakumpua kutsuttiin paikkakunnalla nimellä "Ottars högen". Nimikäytäntö siirtyi myös virallisiin teksteihin.[8]

Beowulf-runoudessa, joka ajoitetaan 700-luvulle, mainitaan Ottar nimellä Otheres. Ynglingatal-saagoissa, jotka ajoitetaan yleisesti 800-luvulle, mainitaan hänet nimellä Ottar. Molemmat luettelevat sukupolvet samankaltaisesti: hänen poikansa oli Adils eli Eadgils ja isänsä oli Beowulfissa Angatyr eli Ongenpeow, mutta Ynglingatalissa Egil.[9]

Tanskalainen historioitsija Snorri Sturluson kertoo 1200-luvulla Ottarin kuolemasta, että hänet tappoi kaksi tanskalaista jaarlia Vendelsysselissä Limfjordenissa Tanskassa. Ottar jätettiin sinne erään kummun huipulle eläinten ja lintujen syötäväksi. Uplantiin lähetettiin sen sijaan puinen varis ja vainajalle annettiin pilkkanimeksi Vendelkråka. Snorrin tieto on ristiriidassa islantilaisten saagojen kanssa, jotka liittävät tapahtuman Ottarin isään ja toiseksi Vendelhän sijaitsee kuitenkin Upplannissa.[9]

Jos oletetaan Ottarin perineen valtansa isältään Egililtä, voidaan Ottarin kuolinaika arvioida Egilin kuolemasta. Tiedetään, että Egil kuoli Hygelacin toimeksiannosta. Fransiskaanien aikakirjan mukaan Hygelac kuoli itse ryöstöretkellä frisiläisellä rannikolla noin 516 jaa. Ottarin on tämän vuoksi täytynyt kuolla lyhyen valtakautensa aikana 510–520-luvuilla tai viimeistään 530-luvulla.[10]

Koska Ottarin hautakummun vainajasta ei jäänyt jäljelle kuin tuhkaa ja luita, ei asiasta saada koskaan varmuutta. On harvinaista, että merovingiajan vainajan henkilöllisyydestä on näin paljon viitteitä, mutta tietty epävarmuus jää kuitenkin jäljelle.

• Lindqvist, Sune: Ottarshögen i Vendel. Fornvännen, 1927. Tukholma, Ruotsi: Riksantikvarieämbetet. ISSN 0015-7813. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 1.7.2013. (ruotsiksi) (Arkistoitu – Internet Archive)

• Upptäck Sveriges Historia: Ottarshögen (Arkistoitu – Internet Archive) (ruotsiksi)
• Siven, Claes-Henric:Ottarshögen i Vendel, (ruotsiksi)
• Nerman, Birger: Traditionens betydelse som historisk källa (ruotsiksi)
• West Virginia University: Ote Beowulfista, jossa Ottar (Othere) mainitaan