Osmanien valtakunta

Osman I:n alueet hänen valtakautensa alussa ja päättyessä.

Turkkilaiset nousivat Vähässä-Aasiassa, kun seldžukit vuonna 1071 kukistivat Manzikertin taistelussa Bysantin joukot. Heimon yksi haara perusti tämän jälkeen Rūmin sulttaanikunnan.[9] Vuonna 1301 rum-seldžukkien soturiyhteisön johtaja Osman I otti sulttaanin arvonimen ja julisti maan itsenäiseksi Osmanivaltioksi pääkaupunkinaan Söğüt.[10][11] Murad I:n aikana osmanit valtasivat Edirnen, jonka jälkeen suurvisiiri Çandarlı Halil pašša loi valtakunnalle uuden armeijan janitsaarit.[12]

1400-luvun alussa sulttaani Bayezid I:n viisi poikaa sotivat toisiaan vastaan 11 vuotta kestäneen interregnumin ajan, jolloin valtakunnalla ei ollut kiistatonta vallanperijää. Veljistä Mehmed I selviytyi voittajaksi ja peri valtaistuimen 1413. Hänen poikansa Murad II kävi sotaa valtakunnan perimisestä setäänsä vastaan ja lisäksi hänen aikanaan Mustafa Çelebi, viimeinen Bayezid I:n pojista, nostatti Bysantin tuella kaksi kapinaa saadakseen vallan itselleen. Vastaavia perimyssotia pelännyt Mehmed II antoi muualla ja myös osmanien keskuudessa kyseenalaisena pidetyn lakiasetuksen, joka mahdollisti sulttaanin veljien teloittamisen kruununtavoittelijoina valtaannousun yhteydessä. Tämän jälkeen myös muut valtakamppailua pelänneet sulttaanit saattoivat käyttää veljessurmaa valtansa vakiinnuttamisen keinona.[13]

Vuosi 1453 on yksi osmanien historian merkkipaaluja, sillä tuolloin Mehmed II valtasi Konstantinopolin Bysantilta päättäen samalla tämän tuhatvuotisen valtakunnan aikakauden. Mehmed II, lisänimeltään Valloittaja, valtasi suuria osia Balkanilta, Anatoliasta ja Mustanmeren rannikolta tehden Osmanien valtakunnasta aikansa suurvallan. Lisäksi hänen aikanaan Krimin kaanikunnasta tuli osmanien tärkein vasallivaltio ja liittolainen useissa sodissa.[14]

1500-luvulla siihen liitettiin Selim I:n (1512–1520) alaisuudessa Egypti, Hijaz (Mekan ja Medinan alueet), Palestiina, Algeria ja alueita Punaisen meren rannalta. Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana Ottomaanien valtakuntaan liitettiin lisäksi Välimeren rantakaistale Egyptistä Tunisiaan, Kaksoisvirran maa, Unkari ja alueita Euroopassa aina Wieniin asti.[15]

Osmanien laajeneminen Eurooppaan pysäytettiin Wienin piirityksessä vuonna 1529 ja Lepanton taistelussa 1571, jolloin paavin, Venetsian ja Espanjan laivastot voittivat osmanit.[15]

Wien yritettiin vallata uudelleen 1683 suuressa Turkin sodassa, jossa osmanit ajettiin lopullisesti Tonavan eteläpuolelle.[16]

Valtakunnan rappeutumisen perussyy oli hovin etääntyminen kansasta. Sulttaani saattoi joutua perinpohjaisesti virkamiehistön (suurvisiirin) manipuloimaksi. Lopulta usea hallitsija keskittyi haaremiinsa, virkamiehistön sisäisiin juonitteluihin ja huvitteluun. Tästä teki havaintoja vuonna 1600 hovissa vieraillut englantilainen diplomaatti Sir Thomas Sherley. Koska myös sulttaanin pojat elivät suljetussa hovissa, he eivät saaneet tulevissa tehtävissään tarpeellisia hallitustaitoja tai tietoja kansan elämästä.[9]

Osmanien valtakunta koki tulppaanikautena tunnetun talouskasvun ja voimakkaan kulttuurillisen renessanssin ajan vuosina 1718–1730, jolloin maa avautui länteen ja länsikin kiinnostui itämaisesta kulttuurista. Valtakunta eli verrattain rauhallista aikaa 1700-luvulla, minkä vuoksi se jäi jälkeen sotateknologiassa ja sodankäyntitaidoissa.[17]

Osmanivaltakunta rappeutui ja sen valta Euroopassa murentui lopullisesti 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Niinpä Kreikka itsenäistyi vuonna 1832 käytyään kolmivuotisen vapaussodan Osmanivaltiota vastaan. Alistettujen kansojen irtautumisen vuoksi valtakuntaa alettiin nimittää Euroopan sairaaksi mieheksi.[18] Vuoteen 1913 mennessä osmanisuurvalta oli menettänyt lähes kaikki Euroopassa olevat alueensa sekä kaikki Pohjois-Afrikan alueensa. Tämä johtui toisaalta valtion sisäisestä rappiosta, toisaalta Venäjän avusta kapinallisille ja panslavistisen aatteen leviämisestä.

Venäjä pyrki 1800-luvun puolivälistä lähtien aktiivisesti laajentamaan alueitaan Balkanilla serbejä tukemalla, koska se halusi pääsyn Välimerelle. Venäjän lopullinen tavoite oli Bosporinsalmen ja Konstantinopolin hallinta.

Pääartikkeli: Krimin sota

Krimin niemimaan omistus, Balkanin ja Mustanmeren hallinta sekä Venäjän halu saada lämminvesisatama Mustanmeren rannalta ja näin ympärivuotinen kulku Välimerelle olivat kysymyksiä, joiden vuoksi Venäjä ja Osmanien valtakunta kävivät keskenään monta sotaa samoilla alueilla. Samat kysymykset johtivat myös Krimin sodan syttymiseen, vaikka pintapuolisesti syy oli uskonnollinen. Vuonna 1774 Kutšuk Kainardžissa solmitussa rauhassa osmanit sallivat Venäjälle oikeuden rakentaa ortodoksinen katedraali Istanbuliin. Venäläiset, jotka kokivat olevansa ortodoksisen kirkon suojelijoita, laajensivat tämän oikeuden kattamaan koko Osmanivaltakunnan alueilla asuvien ortodoksien edunvalvontaa ja julistivat Venäjän ortodoksien suojelijaksi turkkilaisten alueilla. Osmanit kuitenkin kiistivät tällaisen oikeuden olemassaolon ja uusi sota alkoi lokakuussa 1853.

Aluksi Venäjä menestyi sodassa, mutta sotaonni kääntyi, kun turkkilaiset saivat uusia liittolaisia. Sotaan liittyivät maaliskuussa 1854 Britannia, joka hyötyi kaupasta turkkilaisten kanssa ja Ranska, joka ajoi katolisen kirkon valtaa Euroopassa. Molemmat halusivat myös ehkäistä Venäjän laajenemisen Balkanille.[19] Kolmivuotinen sota päättyi Venäjän tappioon. Pariisin rauhassa 1856 Mustameri julistettiin neutraaliksi alueeksi, mikä tarkoitti Venäjän sotilaallisen vallan heikkenemistä siellä. Osmanien vaikutusvalta heikkeni myös Balkanilla, sillä sopimus takasi Valakialle ja Moldovalle laajan autonomian.

Pääartikkeli: Turkin sota

Balkanin kapina Turkkia vastaan alkoi 1874 ja johti Venäjän hyökkäykseen Turkin alueelle keväällä 1877. Venäläiset valtasivat 1878 Bulgariassa sijaitsevan Šipkan solan ja pääsivät lopulta noin kymmenen kilometrin päähän Turkin silloisesta pääkaupungista Konstantinopolista eli nykyisestä Istanbulista.

Sodan seurauksena Serbia ja Montenegro itsenäistyivät ja Bulgaria sai autonomian Turkin yhteydessä.

Nuorturkkilaiset tekivät Turkissa vallankumouksen 24. heinäkuuta 1908. Sulttaani Abd-ul-Hamid II yritti vastavallankumousta, jolloin nuorturkkilaiset erottivat hänet 27. huhtikuuta 1909.[20]

Ensimmäisessä maailmansodassa Osmanien valtakunta taisteli Saksan rinnalla keskusvaltojen puolella. Venäjä julisti sodan osmaneille 5. marraskuuta 1914 ja seuraavana päivänä sotaan liittyivät Ranska ja Britannia. Puolessa vuodessa osmanien 800 000 miehen armeija oli neljän rintaman sodassa. Sota kesti osmanien osalta neljä vuotta ja siihen osallistui kaikkiaan 2,8 miljoonaa miestä, joista 325 000 kuoli taisteluissa.[21]

Turkin itsenäisyyssota käytiin vuosina 1919–1923 ensimmäisen maailmansodan jälkinäytöksenä. Se johti nykyisen Turkin tasavallan syntymiseen 29. lokakuuta 1923 presidentiksi nousseen Kemal Atatürkin johtamana. Osmanivaltakunnan historian katsotaan päättyneen tähän.