Oskari Jussila

Oskari Jussila oli jo ennen vuoden 1918 Suomen sisällissotaa antamassa tukensa porvarilliselle Suomelle. Hän oli perustamassa Ranualla kunnallista suojeluskuntaa. Kansalaissodan loppuvaiheessa Jussila oli rintamalla vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kustantaman ambulanssin eli kiertävän sairaalan johtajana. Jussila kannatti tällöin näkemyksiä ankarista rankaisutoimista, joita punaisiin kapinan aloittajina oli syytä kohdistaa. Vuodesta 1919 alkaen Jussila koki tärkeäksi tukea suomalaista kansallismielistä toimintaa, jonka tavoitteena oli Pohjois-Ruotsin suomalaisväestön aatteellinen ”valistaminen”. Tästä on osoituksena Jussilan osallistuminen valistustoimintaa varten perustettuun Länsipohjan toimikuntaan. Jussilan sielunhoidollinen toiminta Pohjois-Ruotsin suomalaisalueilla 1920-luvulla herätti Ruotsin kansallismielisissä piireissä pahennusta. Heidän näkemyksensä mukaan suomalaiset tekivät sielunhoidollisen työn varjolla nationalistista kiihotustyötä. Silloinen Luulajan piispa oli yksi kantaa ottaneista.

Oskari Jussila oli saavuttanut 1920-luvun alussa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä keskeisen pappisvaikuttajan aseman. Vuonna 1919 Jussilalle uskottiin liikkeen pää-äänenkannattajan, Siionin Lähetyslehden, toimittaminen. Tätä tehtävää hän hoiti aina vuoteen 1939 ja vielä vuosina 1942–1944. Taloudellisestikin lehden toimitus oli menestys eli tuotti herätysliikkeelle tuloja. Jussila oli aktiivinen kielteisien kannanottojen lausuja 1920-luvun alun muita lestadiolaisen liikkeen haaroja kuten uusheräystä kohtaan. Päämoite oli niiden ”lakihenkisyys”. Jussila vieraili 1920 Yhdysvaltojen pohjoisilla suomalaisalueilla ja tuomitsi siellä ns. suurseuralaiset. Oskari Jussilan lehtikirjoittelussa tähän aikaan oli ominaista terävä vastakirjoittelu niitä kohtaan, jotka jollain tavalla arvostelivat vanhoillislestadiolaisuutta. Tähän aikakauteen kuuluu myös aktiivinen toiminta oman kansanopiston perustamiseksi. Niinpä vuonna 1923 aloitti toimintansa Ylitornion kristillinen kansanopisto vanhoillislestadiolaisen liikkeen tukemana.

Vuoden 1922 eduskuntavaaleissa Jussila oli kokoomuksen ehdokkaana Oulun pohjoisessa vaalipiirissä ja tulikin valituksi. Muut silloiset lestadiolaiskansanedustajat tulivat maalaisliiton listalta. Tähän aikaa eduskunnassa esillä olleeseen uskonnonvapauslakiin Jussila otti tiukan kannan. Hän kannatti kansakoulun perinteistä uskonnonopetusta sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkisoikeudellisen aseman säilyttämistä. Hän tuki kansanedustaja-aikanaan kirkollisten toimintamäärärahojen lisäämistä tai ainakin ennallaan säilyttämistä. Vanhoillislestadiolaisuus ei kuitenkaan eduskunnassa tullut mitenkään esille. Jussilan katsottiin kuuluvan kansanedustaja-aikanaan myös ns. ”kypäräpäisten pappien” joukkoon, joiden vaatimuksena oli saada valtion budjettiin tarpeelliset määrärahat maan ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden takaamiseksi. Muita teemoja eduskuntatyössä olivat hänen valitsijoidensa asuinalue eli Lappi ja Peräpohjola sekä niiden kehittäminen.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtaman vanhoillislestadiolaisuuden sisäiset erimielisyydet johtivat 1930-luvun puolivälissä niin sanotun Rauhan Sanan ryhmän erkaantumiseen. Tässä kiistassa Jussila ei ollut keskeisimmässä roolissa, vaikka kuului liikkeen keskeisimpiin hahmoihin. Hän ei halunnut kuulua ”poispotkijoiden joukkoon”. Hänen katsotaan vaikuttaneen kuitenkin siihen, että pääosa papeista jäi SRK:n johtamaan vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen.

Vuonna 1936 Jussila teki toisen matkansa Pohjois-Amerikan suomalaisalueille. Matka kesti kaikkiaan noin puoli vuotta. Tänä aikana hän kiersi heidemanilaisissa seurakunnissa Michiganissa, Minnesotassa, Massachusettsissa, Etelä-Dakotassa, Oregonissa ja Kaliforniassa sekä Kanadan Torontossa. Tämän matkan sanotaan olleen Suomessa meneillään olleeseen hajaannusvaiheeseen verrattuna leppoisa kokemus. Aikalaisille on tältä matkalta jäänyt mieleen erikoisena tapauksena se, että Amerikan matkan tuliaisina Oskari Jussilalla oli oma ”Amerikan rauta” eli henkilöauto, joka siihen aikaan oli hyvin harvinaista etenkin pohjoisessa Suomessa.

Tornion rovastikunnan papit valitsivat Oskari Jussilan vuonna 1938 lääninrovastiksi. Näin Jussila oli tällöin evankelis-luterilaisessa kirkossa korkeimmassa asemassa oleva lestadiolaispappi. Vuonna 1939 Jussila joutui syrjään Siionin Lähetyslehden toimittajan tehtävästä. Seuraajaksi tuli Väinö Havas, jonka katsottiin nousseen maallikkojohdon arvostuksessa Jussilan rinnalle, jopa ohikin. Jussila palasi toimittajaksi Havaksen kaatumisen jälkeen 1942.

Sotavuodet 1939–1945 vaikuttivat merkittävästi Jussilan kannanottoihin. Hän omaksui koko kansan yhteenkuuluvuutta korostaneen aseveli-ideologian ja samalla ilmeisen saksalaismielisyyden. Lapin sodan alettua Jussila siirtyi vuoden 1944 lopulla noin puolen vuoden ajaksi Ruotsiin ollakseen siellä Alatornion ja Ranuan evakkojen sekä haavoittuneiden suomalaissotilaiden sielunhoitajana. Maaliskuussa 1945 käydyissä vaaleissa Jussila ei onnistunut pääsemään eduskuntaan. Tämän katsottiin viestivän sodan aikana tapahtuneesta yhteiskunnallisesta murroksesta ja kokoomuspuoluetta äänestäneiden keskuudessa tapahtuneesta vanhoillislestadiolaisuuden painoarvon vähentymisestä.

Alatornion kirkkoherran virkaa hoitaessaan Oskari Jussilalla oli enemmän aikaa lukea teologista kirjallisuutta. Hänen kansanedustajauransahan oli päättynyt hänen tultuaan Alatornion kirkkoherraksi. Uskonyhteisössä pappien veljespiirin kokouksissa hän toi lukemaansa teologista kirjallisuutta esille. Tälle ajalle oli tyypillistä hänen mieltymyksensä ns. Lundin yliopiston teologian professorien teksteihin, ennen kaikkea Anders Nygrenin teksteihin. Lundilaisten käsitykset lain ja evankeliumin keskinäisestä suhteesta miellyttivät Jussilaa. Jännitteitä sotavuosien jälkeen vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä aiheutti suhtautuminen rauhansanalaisiin, mikä oli pappistaustaisten osalta sovintohakuisempaa kuin maallikoilla. Lopputulos oli kuitenkin maallikoiden kantaa noudattava tiukempi kannanotto, joka piti jännitettä yllä vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä 1940- ja 1950-luvuilla.