Oskar Peltokangas

Peltokangas syntyi ruotsinkieliseen työläisperheeseen ja hänen vanhempansa oli työmies David Peltokangas ja Maria Sofia Vesisenaho. Hän kävi kansakoulun.[1][2]

Havainnekuva M.G.K:n miehistä (Jääkäripataljoona 27:n konekiväärikomppania) Riianlahdelta vuoden 1916 rintamaoloista.

Peltokangas työskenteli konelatojana Vaasassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 13. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 20. joulukuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja komennettiin Meriesikunnan räjäytyskursseille Berliiniin ja Kieliin.[1][2]

Oskar Peltokankaan adjutanttina toiminut liminkalainen 13-vuotias Onni Kokko, joka kaatui Tampereella käydyissä taisteluissa.[4]

Kurssien jälkeen hänet lähetettiin huhtikuussa 1917 erikoistehtäviin Ruotsiin ja Suomeen. Tällä matkalla hän tuli ystävineen pidätetyksi Suomen ja Ruotsin rajalla. Pidättämisen jälkeen Ruotsin viranomaiset pitivät häntä Luulajassa, josta hän vapautui joulukuussa 1917. Vapautumisensa jälkeen hän sai Suomen vapausliikkeen Tukholman valtuuskunnalta ohjeen matkustaa Suomeen, jossa hänen piti kouluttaa suojeluskuntajoukkoja.[5] Suomen puolelle hän siirtyi 9. joulukuuta 1917 ja matkan hän teki moottoriveneellä Uumajasta Vaasaan. Vaasasta hän matkusti Maalahdelle, jossa hän koulutti paikallisia suojeluskuntajoukkoja ja siirtyi sen jälkeen edelleen Sundomiin.[1][2]

Joulupäivänä 1917 Peltokankaan johtama Sundomin suojeluskunnan osasto joutui taisteluun venäläisten sotilaiden kanssa, jonka seurauksena ainakin yksi venäläinen kuoli. Tapaus oli ensimmäisiä venäläisten sotilaiden ja järjestäytyneiden suomalaisten suojeluskuntien yhteenottoja. Sundomista hän jatkoi jatkoi joukkojen kouluttamista vielä Kristiinankaupungissa noin viikon ajan.[6]

Sisällissodan puhjettua Peltokangas sai ylipäällikkö Mannerheimin määräyksestä komentoonsa Sulvan, Sundomin, Maalahden ja Bergön suojeluskuntajoukot (niin sanottu Sundomin kolonna), joita hän johti 27. tammikuuta 1918 Vaasan valtauksessa.[7] Hän puhdisti joukkoineen Vaasassa aluksi rautatien pohjoispuolella sijainneen venäläisten majapaikan,[8] josta hän jatkoi puhdistamalla Vaskiluodon kasarmit ja oli mukana keskuskasarmin saarrossa. Myöhemmin hän johti joukkonsa Ouluun, missä hän osallistui muun muassa Oulun aseman seudun valtaukseen.[9]

Oulusta hän jatkoi joukkoineen Gösta Poppiuksen johdolla (noin 300 miestä) 4. helmikuuta 1918 niin sanotulle pohjoisen apuretkikunnalle, jolla hän osallistui Kemin ja edelleen Tornion valtauksiin.[10] Torniosta Peltokangas palasi 13. helmikuuta 1918 takaisin Vaasan, josta hänet komennettiin joukkoineen Vilppulaan Hämeen rintamalle. Tässä vaiheessa hänen joukkonsa käsitti 122 miestä hänen lisäkseen, mutta nousi 140 mieheen 14. helmikuuta 1918 mennessä.[11] Hänen joukostaan muodostettiin Hämeen ryhmän 9. komppania, joka kuului 22. maaliskuuta 1918 alkaen Mannisen pataljoonaan.[1][2]

Hän osallistui komppaniansa kera taisteluihin Mannisessa (Hännisen-Kankaanpään akselilla) 21.–25. helmikuuta välisenä aikana. Taistelussa komppania menetti viisi miestä kaatuneina ja kuusi haavoittuneina, vaikka se oli lähes viisi vuorokautta vihollistulen alaisena.[12] Seuraavaksi hänen komppaniansa osallistui taisteluun Hyytiälässä ja Korkeakoskella.[13] Korkeakoskelta hänen komppaniansa siirrettiin Vehmaisiin, jossa hän vastaanotti Mannisen pataljoonan komentajuuden sen jälkeen kun Carl Nordensvan siirtyi johtamaan suurempia kokonaisuuksia.[3] Pataljoonan komentajana Peltokangas osallistui taisteluihin Vehmaisissa ja Messukylässä, missä hän haavoittui Messukylän kirkolla aivan kirkkomuurin vieressä illalla 25. maaliskuuta 1918. Samalla haavoittui hänen rinnaltaan hänelle uskollinen adjutantti Onni Kokko.[14] Molemmat vietiin haavoittuneina Haiharaan norjalaiseen ambulanssiin, jossa Peltokangas menehtyi seuraavana yönä. [15] Hänet haudattiin Vaasan sankarihautaan.[1][2]. Onni Kokko kuljetettiin sotasairaalaan Vaasaan, jossa hän kuoli 22. huhtikuuta. Ennen kuolemaansa Kokko ehti saada kenraali Mannerheimin myöntämän IV luokan Vapaudenristin. Hän on edelleen nuorin Vapaudenristin saanut henkilö.

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Luutnantti 18. helmikuuta 1918		Vapaudenristi 3. lk. Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera Vapaussodan muistomitali soljen kera Jääkärimerkki

• Heinrich, A.E., Hägglund, J.V., Hannula, J.O. (toim.): Kampen om Finland 1918, Nordiska förlagsaktiebolaget Helsinki 1938
• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Sundquist, Edvin: Vasabygdens folkhjälte, F.W. Unggrens boktryckeri Vaasa 1918
• Kai Donner, Th. Svedlin ja Heikki Nurmio (toim.): Suomen vapaussota I – VIII, Gummerus: Jyväskylä 1927.
• Ignatius, Theslöf, Palmén, Grotenfelt, Nordenstreng, Soikkeli (toim.): Suomen vapaussota vuonna 1918 I–VI, Otava: Helsinki 1920–1925.