Orjuus Yhdysvalloissa

Nykyisten Yhdysvaltojen alueelle ensimmäiset afrikkalaisperäiset orjat tuotiin vuonna 1619 Virginiaan. Vielä Yhdysvaltain itsenäistymiseen johtaneen Amerikan vallankumouksen aikaan orjuus oli laillista kaikissa kolmessatoista Yhdysvaltain liittovaltion muodostaneissa siirtokunnassa.[1] Orjat oli pysyvästi ja laillisesti esineellistetty toisten ihmisten omaisuudeksi. Orjilla ei siis ollut mitään päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen. Heitä voitiin esimerkiksi myydä kuin mitä tahansa muuta kauppatavaraa. Heidän työnsä hedelmät puolestaan kuuluivat itseoikeutetusti heidän omistajilleen.

Aluksi uusia orjia tuotiin laivoilla Länsi-Afrikasta, mutta myöhemmin kansainvälisen orjakaupan vähentyessä orjat olivat aiempien orjien jälkeläisiä. Peter Parishin arvion mukaan nykyisten Yhdysvaltain alueelle kuljetettiin kaikkiaan vähintään 420 000 orjaa.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa puhuttiin kaikille ihmisille kuuluvista yleisistä oikeuksista, mikä ei silti estänyt julistuksen pääasiallista laatijaa, Thomas Jeffersonia itsekin omistamasta orjia; tosin hän uskoi orjuuden vähitellen häviävän rauhanomaisesti, luonnollisen kehityksen myötä. Orjalaitos sai kuitenkin jatkaa olemassaoloaan Yhdysvaltain eteläisissä osavaltioissa aina vuoteen 1865 eli Yhdysvaltain sisällissodan päättymiseen saakka.

Pääartikkeli: Abolitionismi

Orjuuden huippuaikoina 1700-luvun lopulla sen vastainen siveellinen liike alkoi Britanniasta. Orjuuden vastaisen liikkeen taustalla olivat aluksi kveekarit, jotka päätyivät pitämään orjuutta epäkristillisenä, ja valistusaatteiden vaikuttamat maalliset ajattelijat. Orjuuden vastainen liike laajeni ja levisi Ranskaan ja muualle. Britannian taloudellinen vaikutusvalta yhdessä maiden omien orjuudenvastaisten liikkeiden kanssa sai useimmat Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot samoin kuin monet muutkin maat kieltämään orjuuden.[3]

Orjuuden vastustaminen ja sen lakkauttamiseen pyrkivä liike alkoi Yhdysvaltain pohjoisosissa pian itsenäistymisen jälkeen. Vuoteen 1804 mennessä orjuuden lakkauttamisesta oli päätetty jo kaikissa niin kutsutun Masonin–Dixonin linjan pohjoispuolisissa pohjoisvaltioissa, joissa orjia tosin oli ennestäänkin ollut jokseenkin vähän. Sitä vastoin linjan eteläpuolisissa etelävaltioissa käytettiin runsaasti orjatyövoimaa erityisesti 1800-luvulla laajentuneen puuvillateollisuuden tarpeisiin vielä vuosikymmeniä.[4]

Vuonna 1807 säädettiin laki, joka kielsi uusien orjien tuomisen Yhdysvaltoihin. Laki tuli voimaan seuraavan vuoden alussa.[1] Orjien syntyvyys oli kuitenkin selvästi korkeampi kuin kuolleisuus. Näin ollen orjien lukumäärä kasvoi jatkossa voimakkaasti: vuonna 1830 Yhdysvalloissa oli kaksi miljoonaa orjaa, mutta vuonna 1860 heitä oli jo neljä miljoonaa.[5]

Erityisesti 1800-luvun alkupuolella ja puolessa välissä suuri määrä orjia pakeni omistajiltaan. Vapautuneet orjat ja orjuuden vastustajat ylläpitivät 1700-luvun lopulta 1860-luvulle pakenevia orjia varten turvatalojen ja niiden välisten salaisten kulkuyhteyksien verkostoa, jota kutsuttiin nimellä Underground Railroad (suom. maanalainen rautatie). Tuhannet paenneet orjat pääsivät verkoston avulla turvaan pohjoiseen ja Brittiläiseen Pohjois-Amerikkaan eli nykyiseen Kanadaan.[6]

Yhdysvaltain alueen laajentuessa unioniin liittyi uusia osavaltioita, jotka saivat edustuksen edustajainhuoneessa. Etelävaltioissa haluttiin myös uusien alueiden muodostuvan orjavaltioiksi, ettei orjuuden lakkauttaneilla valtioilla olisi ylivaltaa edustajainhuoneessa. Asiasta tehtiin useita lyhytikäisiä sopimuksia, kuten Missourin kompromissi ja Vuoden 1850 kompromissi.[1] Missourin kompromissi oli liittovaltion säätämä laki, jonka mukaan niillä läntisillä raja-alueilla, jotka eivät vielä kuuluneet mihinkään osavaltioon, orjuus oli sallittu vain leveyspiirin 36° 30’ eteläpuolella.[7] Kompromissia koeteltiin vuonna 1854 esitetyssä Kansas-Nebraska Actissa, joka salli uusien territorioiden päättää itse suhtautumisestaan orjuuteen. Orjuuden vastustajat ja kannattajat ottivat Kansasissa yhteen niin poliittisissa kuin aseellisissakin konflikteissa, jotka kiristivät osapuolten suhteita entisestään.[8]

Yhdysvalloissa eräät orjuutta vastustaneet järjestöt vaativat myös, että vapautettaville orjille oli suotava mahdollisuus palata Afrikkaan, josta he tai heidän esivanhempansa oli aikoinaan pakolla tuotukin. Vain pieni osa orjista palasi Afrikkaan, mutta he yhdessä mainittujen järjestöjen kanssa onnistuivat perustamaan Afrikan länsirannikolle Liberian valtion. Sen vaakunassa onkin tunnuslause ”The love of liberty brought us here” (suom. Vapaudenrakkaus toi meidät tänne).

Orjuuden vastustus keskittyi kuitenkin teollistuneisiin alueisiin, jotka hyötyivät orjuudesta vain välillisesti. Plantaasitaloudesta riippuvaisilla alueilla, kuten Yhdysvaltain eteläosissa, orjuuden kieltämistä ei hyväksytty yhtä helposti. Orjuuskysymys aiheuttikin osaltaan Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) pohjois- ja etelävaltioiden välille.

Toisaalta orjaväestön kasvu oli tehnyt orjuudesta taloudellisesti tarpeetonta, sillä halpaa palkkatyövoimaa oli tarjolla. Sen vuoksi osa plantaasinomistajista myöntyi vapaaehtoisesti orjuuden lakkauttamiseen.[3] Historioitsija Anna Koivusalon mukaan orjanomistajien tunnehistoriaa on tutkittu erittäin vähän, koska orjanomistajat eivät herätä nykyaikana sympatiaa.[9]

Kun vuoden 1860 vaaleissa Yhdysvaltain presidentiksi valittiin orjuuden vastustajana tunnettu Abraham Lincoln, joka oli luvannut ettei yhdestäkään uudesta osavaltiosta saisi tulla orjavaltio, etelävaltiot eli konfederaatio julistautuivat itsenäiseksi ja aloittivat Yhdysvaltain sisällissodan. Pohjoisvaltiot voittivat sodassa orjuutta tukeneet etelävaltiot. Jo sodan aikana Lincoln antoi vuonna 1863 presidentillisen vapautusjulistuksen (engl. Emancipation Proclamation), jossa luvattiin pysyvä vapautus suurimmalle osalle Yhdysvaltain orjista. Sisällissodan jälkeen säädettiin Yhdysvaltain perustuslain 13. lisäys, joka kielsi orjuuden ja pakkotyön – muuten kuin rangaistuksena rikoksista – kaikkialla Yhdys­valtojen alueella.[2]

Kun orjista tuli sisällissodan jälkeen vapaita ja itsenäisiä kansalaisia, osa orjanomistajista tyrmistyi siitä, etteivät entiset orjat olleet heille kiitollisia heidän huolenpidostaan ja siitä, että nämä saivat yhä palvella heitä.[9]

Orjuuden vaikutuksista Yhdysvaltojen talouteen on esitetty eriäviä mielipiteitä. Joidenkin mielestä orjuus edisti amerikkalaisen kapitalismin kehitystä. Eriävien näkemysten mukaan orjatalous oli päinvastoin sille haitallista. Orjatalous keskittyi puuvillaplantaaseille, mutta puuvillan osuus koko elinkeinoelämässä oli vähäinen, sisällissodan edellä vain 5 % USA:n taloudesta. Raakapuuvillan pääosa myytiin Englantiin, mikä johti maiden kauppataseen vinoutumiseen haitallisin seurauksin. Etelävaltioissa keskittyminen puuvillaan johti talouden yksipuolistumiseen ja ryöstötalouteen, joka alkoi heikentää bruttokansantuotetta. Orjavaltiot alkoivat jäädä vähitellen jälkeen pohjoisen teollisuusalueista. Orjiin perustuva plantaasitalous olisi siten hidastanut kapitalismin kehitystä Amerikassa.[10]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Orjuus Yhdysvalloissa Wikimedia Commonsissa